Valo sammui jo kahdesti, ja me menimme hakemaan päällystakkejamme.
4.
Alkaa vähitellen tulla kesä. Puistikkojen ruohomatot käyvät jo hienonukkaiseksi sametiksi; koivut ovat hiirenkorvalla ja lehmuksissa on vaaleanvihreitä silmukoita.
Ja ihmiset ovat muuttuneet. Ikäänkuin he kävelisivät keveämmin ja notkeammin. Heidän kasvonsa ovat ilostuneet ja heidän naurunsa on nuorentunut…
Kevään taivas on levoton. Vuoroin pistävän valkeaa päivänpaistetta ja toisin vuoroin mustia pilvenhattaroita, jotka pärskyvät vettä.
Olen aamupäiväkävelyllä Telma Autereen kanssa; sattumalta olemme tavanneet toisemme kadulla ja yhdessä lähteneet päämäärätöntä matkaa jatkamaan.
— En tiedä miksi minusta kevät aina tuntuu muita vuodenaikoja ikävämmältä, sanoo Telma-rouva huokaisten. — Oikeastaanhan pitäisi olla päinvastoin…
— Niin minustakin. Mutta mitä minuun tulee, niin johtuu se siitä, että keväisin aina tunnen olevani niin yksin.
— Siitä kai se johtuu, vastaa rouva Auer ja tuijottaa hajamielisesti eteensä.
Ajattelen, ettei hän tietystikään voi itseään tuolla tarkottaa, vaan en virka mitään. Ja niin kuljemme hetkisen vaiti — kumpainenkin omissa mietteissämme.