Miten alakuloiselta hän näyttää! Ikäänkuin painaisi häntä jonkun suuren ja syvän surun taakka; suuret lapsensilmät ovat syventyneet — minusta näyttää aivan siltä kuin tahtoisivat ne itkeä…
Ota ihmisistä selvää! Kaikkihan me olemme näyttelijöitä, jotka kätkemme kyynelemme nauruun ja huolemme hymyyn, siitä yksinkertaisesta syystä, että tuntuu vastenmieliseltä antaa vieraitten kurkistella sieluumme. Kumpiko on nyt tämänkin ihmisen oikea luonne; tämäkö, vaiko se toinen: naurava ja ilakoiva, kiemaileva ja ärsyttävä? Tiedänhän, että melkein kaikki miehet sanovat hänestä: hän tahtoo niin mielellään olla kissana, kun me vain alennumme hiirten osaa näyttelemään. Ja he kohauttavat ylenkatseellisesti olkapäitään. Mutta tilaisuuden sattuessa ei heillä ole mitään hiirileikkiä vastaan. Ja naisista taaskin useimmat — niin kevyt- kuin raskaampimieliset — kernaasti leikkivät kissoina, milloin heillä vain suinkin on siihen tilaisuutta.
Äkkiä helähtää Telma Autereen hopeatiuku-nauru. Ja hän virkahtaa:
— Kuulkaahan nyt! Jos me jatkamme tällä tavoin, niin minä pian aikaa alan itkeä jollottaa.
Ja hermostuneen iloisena rupeaa hän rupattelemaan minkä mitäkin, kaikennäköisiä jonninjoutavuuksia. Eräänä päivänä oli muuan nuori maalari pyytänyt saada maalata hänen kuvansa.
— Lupasitteko?
— Lupasin ensin, mutta sitten peruutin.
— Miksi? Kenties ette luottanut hänen kykyynsä…
— En minä siksi peruuttanut; mutta tuo hullu mies tahtoi panna minut alttaritauluun.
Hän nauraa tällä kertaa oikein sydämensä pohjasta.