Mutta pölyinen kaupunki on autiona ja tyhjänä.
Illansuussa menen Kaivohuoneelle. Siellä on tyhjää kuten muuallakin. Uniset kyypparit torkkuvat ovenpielissä tahi leyhyttelevät pyyhinliinoillaan avonaisten akkunain ääressä.
Eräässä lasiverannan etäisessä nurkassa istuu yksikseen Birger Björklöf. Sikari riippuu veltosti huulien välissä, mutta viistottain tulevat päivänsäteet ovat sytyttäneet keltaisen whiskyn korkean lasin pohjassa sulaksi kullaksi.
Hiottavan kuuman kesäpäivän raukeata rauhaa —.
Meillä on hirvittävän ikävä.
Vihreiden puiden lomitse siintää palanen sinistä merta, silloin tällöin vilahtaa joku valkoinen purje. Ja verannan toisessa päässä soittelee seitsemän vihreätakkista italialaista.
Sitten tulee muutamia yksinäisiä ihmisiä toisiin pöytiin. Ja musiikin väliajoilla kuuluu pianohuoneen turvallisesta piilosta kimakkaa naisten naurua; siellä on pyhäpukuisilla puotilaisilla tyttöjä.
Tirehtööri Lahtinen tulee rouvineen. He aikovat ensin istuutua aivan lähelle meitä, mutta valitsevat sitten pöydän verannan toisesta päästä. Hyvä Jumala, miten ruma tuo suippokuonoinen mies onkaan! En malta olla Björklöfiltä kysymättä, onko hän huomannut, että Lahtisella on suden naama. Ei hän ole huomannut.
— Mutta, sanoo hän, hän on kuulemma hyvin hienoluonteinen mies.
Arvaan, mistä Björklöf sen on kuullut. — Pureksimme sammuneita sikarejamme ja märehdimme päivän mitättömyyksiä. Lahtisen herrasväki juo juhlan kunniaksi valkoviiniä vihreistä hautajaislaseista, ja he näyttävät sangen tyytyväisiltä.