— Niin, sanoo, nainen, se lapsi…
— Ei kuukausi vielä ole lopussa; kyllä Hilma saa sen viitosensa lauantaina. Mitä sitä nyt aina viitsii mankua!
— Enhän minä olisikaan, sanoo nainen nöyrästi, mutta tuo Kaisa se vain intti, että on se sentään lapsen isälle sanottava.
Hän osottaa toveriaan, joka kaiken aikaa hienotunteisesti on jatkanut paukuttamistaan.
— No mikä se sitten on sanottava, tiuskaisee mies ja polkaisee jalkaa.
Hoi, hevoset, siivolla senkin…
Mies päästää ohjasten perät pyörästä.
— Se on, nähkääs Sumperi, niin, vastaa toinen arasti ja alakuloisesti, niin… että… nyt niitä rahoja ei enää tarvitse maksaa…
Mies on raivoissaan:
— Kyllä minä maksan, ei tarvitse ensinkään pelätä! Oonko sitten muka koskaan tinkinyt, häh?
Taaskin nainen — nyt aivan tyynesti ja varmasti: