Merkillistä, että ihmiset niin helposti pääsevät lähimäistensä salaisuuksien perille! Se kai johtuu siitä, että heillä on niin paljon palavampi harrastus muiden asioihin kuin omiinsa.
Nyt esimerkiksi minä tiedän, että tohtorilla on takanaan pieni romaani, tosin verrattain viaton ja vaaraton, mutta kuitenkin romaani. Sitähän ei ole kaikilla; useimpien elämä on ollut tasaista harmaata pilvisäätä häipyvine paistehetkineen ja yhtä vähäpätöisine tuulispäineen, ilman todellisen myrskyn mahdollisuuttakaan. Tohtorin elämässä oli kerran tuollainen mahdollisuus — ja se riittää jo romaanin puitteiksi, jollei ole liian vaativainen.
Kerran nuoruudessaan oli hän rakastunut aivan tavalliseen tyttöön, jolla oli valkoinen leninki ja mustat sukat, kirkkaat siniset silmät ja pellavatukka. Mutta tohtori ei tullut koskaan tunteitaan ilmaisseeksi. Eikä hän huomannut, että tytön ympärillä hääri muitakin — hän on aina ollut vähän likinäköinen. Ja niin tapahtui, että tyttö meni kihloihin tohtorin parhaimman ystävän kanssa. Mutta kun tohtori vihkiäispäivällisillä piti puhetta, kaatoi hän kesken kaikkea viinilasinsa sisällyksen pöytäliinalle.
Sitten kului monta vuotta.
Eräänä kesänä sai tohtori kutsun saapua entisen ylioppilastoverinsa huvilalle Juhannusta viettämään. Ja hän lähti.
Huvila ei ollut tämä samainen, jonka vieraanvaraisuutta nyt nautimme; se oli jossakin tuolla alempana. Minä kuvittelen, että se oli suvannon suussa, kauniin niemen nenässä, jossa oli hohtavat hiekkarannat ja valkeakukkaiset mansikka-ahot, vihreä puutarhakeinu laiturin luona ja ruosteinen rautalevykukko korkeimman petäjän latvassa.
Isäntäväki oli laivasillalla vastassa. Ylioppilasaikojen ystävä oli lihonut arvokkaaksi hovioikeuden asessoriksi, ja pellavatukkaisesta tyttölapsesta oli tullut solakkavartaloinen, komea nainen.
Ja nyt alkaa romaani!
Asessori oli innokas kalamies. Ei mikään maailmassa olisi voinut estää häntä määräaikoina laskemasta siimaansa kyhmyräniskaisten lahnojen turmioksi ja verkkojaan punaeväisten ahventen varalle. Tohtori ei voinut sietää kalansuomuja eikä kastematoja. Ja niin tuli tohtori kihelmöivän kuumina kesäpäivinä seurustelleeksi enimmäkseen talon rouvan kanssa, jonka silmät vieläkin olivat kirkkaan siniset ja huulet valmunpunaiset. Kimmeltävän kirkkaat päivät, pitkät kaihoisat illat…
Eräänä päivänä menivät rouva ja tohtori postia hakemaan. Ilmassa oli tuoreen pihkan ja havun tuoksua ja koivunlehtien vastanlemua. Hyttyset ja sirkat surisivat. Ja tohtori alkoi puhua entisistä ajoista. Herra tiesi, mistä hän sai rohkeutta rintaansa — mutta nyt tulivat hänen huulilleen kaikki ne sanat, jotka kymmenen vuotta aikaisemmin olisivat olleet paikallaan. Ja sitten kysymykset: miksei… niin miksei? Rouvan pitkissä silmäripsissä kiilsi pari kastehelmeä, ja mansikka-ahon laidassa suuteli tohtori hänen valmuhuuliaan.