Kun he tulivat huvilan pihamaalle, istui asessori jääkellarin oven edessä koukkujaan syöttämässä. Ja kyökki-Miina ajeli kanoja, jotka olivat karanneet ryytimaahan — luvattomille teille. — —
Illallisen jälkeen jäivät he kaikki kolme istumaan verannalle. Ilta alkoi vähitellen vaihtua yöksi, mutta asessori tahtoi välttämättä odottaa kahdentoista lyöntiä. Oli niin hiljaista, että kaikki äänet selvään erottuivat: kuovien ruikutus, kaukaisten karjankellojen kalkatus ja yökehrääjän yksitoikkoinen ja melankoolinen surina. Taivas oli peittynyt hienoon pilvenharsoon, mutta ilma oli leuto ja lämmin. Se hiveli poskia kuin hellä hyväily ja viilensi ajatusten kuumeista kiertokulkua… Sellainen ilta, jonka syliin hukkuvat huomiset huolet ja menneet murheet!
Mutta kun ruokasalin seinäkello löi kaksitoista, nousi asessori tuoliltaan, kaivoi takkinsa taskusta pienen rasian ja sanoi:
— Nyt alkaa meidän hääpäivämme. Kymmenen vuotta! Ja hyvin on toimeen tultu; ei pahoin ole riidelty eikä kauppoja milloinkaan kaduttu. Tässä on pikkuinen muisto, kymmenen vuoden perästä saat paremman.
Se oli ohut kultasormus, jossa välkkyi pieni timanttikyynel.
Hyväntuulisesti naurahtaen kääntyi asessori tohtorin puoleen:
— Ja nyt sinä voisit pitää hääpuheesi uudelleen, mutta tällä kertaa lasia kaatamatta!
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten meni tohtori rouvan luo ja kumartui suutelemaan hänen kättään, kauniisti ja kunnioittavasti. Mutta rouva purskahti itkuun ja juoksi sänkykamariin.
Asessori oli aivan ymmällä?
— Mitä helv… Ymmärrätkö sinä tätä?