Silloin horjahti Antti Vääränen. Hän kalpeni ja koetti saada jonkun sanan suustaan, vaan se jäi kurkkuun. Ja pää painui alas, ruumis retkahti pitkien käsivarsien varaan ja kourat puristivat epätoivoisesti tuolinnojaa.
Maisteri nosti päänsä papereistaan:
— Isän ammatti? Etkö saa sanaa suustasi?
Ikäänkuin olisi Antti Vääränen saanut piiskaniskun vasten kasvojaan. Veret syöksyivät hänen poskiinsa, silmät pyöristyivät ja näyttivät pyrkivän ulos kuopistaan. Sitten tuli vastaus hyvin hiljaa:
— En tiedä…
Koko luokka purskahti remuavaan nauruun, ja maisterin suu vetäysi ilkeään irvistykseen, kun hän sanoi:
— Etkö sinä tiedä sitäkään?
Antti Vääräsen silmiin nousivat kyyneleet, mutta hitaasti kohotti hän katseensa pöydästä ja katsoi maisteria suoraan kasvoihin. Hänen suunpielessään nykähteli pari kertaa, sitten sanoi hän kovalla ja soinnuttomalla äänellä:
— Minulla ei ole isää ollutkaan!
Luokkahuoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Maisteri kumartui uudelleen papereihinsa, ja hänen kynänsä veti paksun viivan johonkin sarekkeeseen. Mutta Antti Vääränen istahti paikalleen ja alkoi jäykästi tuijottaa kirjaansa.