— — — Koko tuon tapahtuman näin aivan ilmielävänä edessäni, vaikkakin vain maisteri istui siinä vastapäätä ja hänkin aivan toisenlaisena kuin silloin. Nyt hän nauroi ihan luonnollisesti ja sydämellisesti kuvia katsellessaan.
Kun kahvitarjotin tuotiin hänen eteensä, ojensi hän pilalehden takaisin minulle:
— Joko sinä tuon luit? Se oli joku parempi sukkeluus, jonka otsikkona oli: Kuudes käsky.
KAHDEN PUOLEN AITAA
Söimme illallista kahden, runoilijaystäväni Vento — Sulo Armas ja minä.
Istuimme ravintolasalin nahkasohvassa, jonka korkea selkänoja muodosti seuraavan karsinan toisen seinän. Meillä oli vähän rahaa — siinä suhteessa me ainakin olimme oikeita runoilijoita! — ja ruokalajien valitseminen kesti niin ollen kauan.
Selkiemme takana syötiin juhla-ateriaa. Siellä oli kolme herraa ja yksi nainen; emme tosin nähneet heitä, mutta heidän puheestaan saatoimme erottaa jokainoan sanan. Keskustelu oli aluksi hillittyä ja säyseää, sen aiheena oli ankeriaan edullinen maku ja hummerin varjopuolet: liian vaikeasti sulavaa! Kun me kohtaloomme nöyrästi alistuen teimme ratkaisevan päätöksen tavallisen sipulipihvin tilaamisesta, valmistelivat he itseään hartain mielin toisen ryypyn vakaviin juhlamenoihin.
— Tämä tuore lohi on todellakin hyvää; arvoisa herrasväki, uskallan suositella…
Se oli kovaäänisin herroista. Mutta sittenkään ei häntä kuunneltu, sillä toiset herrat puolustivat edelleenkin ja yhteen ääneen ankeriasta. Silloin lausui kovaääninen hyvin vakavalla ja arvokkaalla korostuksella:
— Minä sanon, että tämä on parasta lohta, mitä ikänäni olen syönyt, ja minä olen matkoillani syönyt paljon lohta. Ihminen oppii vähitellen arvostelemaan ruokaa…