Hän oli arvattavastikin kauppamatkustaja, joka oli nähnyt maailmaa — sekä lintuja että kaloja. Puheesta päättäen oli hän saavuttanut suuren elämänkokemuksen ja tuon kadehdittavan mielipiteitten ja esiintymistavan varmuuden, joka useimmiten on omiaan vaientamaan pöytäseuran vastaväitteet. —
Runoilija-ystäväni oli huonolla tuulella. Ravintolassa oli niin kuuma ja ilmassa oli aivan liiaksi tupakansavua.
— Olisi rahaa, niin mentäisiin muualle. Täällä on sietämätöntä.
Ja hän vaipui mietteisiin, syviin ja vakaviin, ja alkoi silitellä pitkää tukkaansa.
Mutta selkänojan takaa kuului hento ja värähtelevä naisenääni:
— Eikö herra Andersson halua sardiineja? Olkaa hyvä!
— Kiitän, vastasi kauppamatkustaja. — Eiväthän nämä tosin ole sardiineja, mutta hyvää ruokaa sittenkin!
— Eivätkö ne ole sardiineja? kysyi toinen herroista hiukan ällistyneenä ja vähän vihaisena.
— Eivät?
— Kylläpä tämä on merkillistä; luulin toki, että minun vaimoni tietää, minkälaisia sardiinit ovat. Saanko kysyä, mitä nämä sitten muka ovat?