— Sillinhäntiä, vastasi Andersson ylpeänä ja vahingoniloisena.
— Mitä? Kuinka sinä kehtaat?… Kaikkia…
Syntyi täydellinen myrsky. Kaksi raivostunutta miehenääntä huusi hirmuisesti… seuraa oli häväisty — ikäänkuin heidän tapanaan olisi syöttää vierailleen sillinhäntiä — —. Turhaan koetti herra Andersson selittää, turhaan yritti rouva rakentaa rauhaa. Joka hetki saattoi odottaa lautasten lentävän ilmaan.
Tarjoilija tuli, mutta melu vain kiihtyi. Vihdoin saapui hymyilevä hovimestari; häneltä kysyi heti kolme ääntä:
— Ovatko nämä sillinhäntiä vai sardiinejako?
Viipyi vähän aikaa vastaus, mutta sitten se tulikin aivan ylevästi:
— Eivät kumpiakaan, hyvät herrat; nämä ovat kaloja, joiden… joiden… nimeä tällä hetkellä valitettavasti en muista.
Näitä sanoja seurasi kuoleman hiljaisuus — ei niin hiiskahdustakaan. Hymyilevä hovimestari liukui kuulumattomin kissanaskelin ja syvin kumarruksin loitommalle, hän meni vääntämään katon sähköviuhkaa pyörimään.
Hiljaisuus ja tuulenhenki herättivät runoilija-ystäväni mietteistään. Hän katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Sitten alkoi hän tyynesti ja hiljaisesti kertoa elämänsä suurimmasta surusta. Poika parka! monta murhetta sisältyikin hänen elämäänsä, mutta tämä oli kaikista mustin, sillä se oli tuorein.
Jo kuului sohvaseinän takaa herra Anderssonin ääni, hän ehdotteli aivan kiltisti: