— Eikö otettaisi ryyppyä murheeseen?
Ehdotus ei kuitenkaan tuntunut saavuttavan kannatusta, yhä edelleenkin vallitsi nyreä hiljaisuus. Ja ystäväni sai rauhassa jatkaa kertomustaan.
Hän oli kesällä tuonut saaristomökkiinsä muutaman toverin, jolla ei ollut kesäasuntoa, tuonut hänet suoraan kapakasta meri-ilmaan ja auringonpaisteeseen. Mies oli jäänyt sinne viikoiksi, syönyt ja juonut ilmaiseksi, lihonut ja ruskettunut hänen kustannuksellaan.
— Siinähän teit kauniin työn, sanoin vilpittömän ihailevasti.
Mutta runoilija-ystäväni purskahti kovaan ja katkeraan nauruun, joka antoi aihetta herra Anderssonille uuteen ehdotukseen:
— Eiköhän olisi parasta, että mekin nauraisimme.
Rouva yritti pientä, kimakkaa hihitystä, mutta herrat vaikenivat itsepintaisesti.
— Tiedätkö, mitä tuo punatukkainen ja näppylänaamainen piru otti ja teki? kysyi ystäväni.
— Kuka?
— No tietysti hän, jonka minä maalle raahasin.