— En tiedä.
— Hän rakastui vaimooni.
Asia kävi todellakin vakavaksi. Mutta samassa tulivat pihvimme, ja selkänojan taakse kannettiin pyypaistia.
— Mainiota lintua, kehuskeli Andersson.
Toiset myöntelivät. Mutta minä käännyin ystäväni puoleen ja sanoin teeskentelemättä:
— Ihmeelliset ovat Herran tiet!
Sitten alkoi herra Andersson pitää puhetta ikuisesta ystävyydestä, jonka rinnalla rakkauskin on pelkkää roskaa.
— Niin… niin… roskaa, toistivat herrat mörähdellen.
Kun puhe loppui kilistettiin. Toinen herroista virkkoi:
— Nyt sinä puhuit järkeä.