Rauha oli rakennettu. Keskustelu heräsi taaskin eloon, puhuttiin sodasta ja korkeammasta valtiotaidosta.
Mutta ystäväni repi tukkaansa, leikkasi pihviään ja jatkoi synkkää tarinaansa:
— Kun minun asioitteni takia piti mennä kaupunkiin, jäi hän kaikessa rauhassa maalle loikomaan. Eikä siinä kyllin! Hän maalaili minut vaimolleni vielä mustemmaksi kuin minä koskaan olen ollutkaan. Ja teki sen päälle päätteeksi niin hyvin, että vaimoni syntymäpäivänäni ilmotti, että hän haluaa erota minusta mennäkseen uusiin naimisiin.
Osaaottavaisesti huokaisten ojensin ystävälleni sinappipurkin, johon hänen murheellinen katseensa oli suunnattuna. Mutta selkänojan takaa kuului herra Anderssonin iloinen ääni:
— Minun mieleni tekisi sotaan; taistelu, se on elämää…
— Eikö Teitä pelottaisi? kysyi rouva.
— Hyvä rouva, en ole koskaan tiennyt, mitä pelko on.
Mutta ystäväni jatkoi:
— Minä ajoin miehen pois talostani. Sanoin hänelle lyhyesti, että seuraava laiva lähtee viiden minuutin perästä. Vai niin, vastasi hän, nosti lakkiaan ja lähti. Kolmeen päivään ei vaimoni puhunut sanaakaan, mutta neljäntenä tuli hän syliini ja sanoi: hyvä oli, että hän meni. Ja sitten kului kesä aivan samalla tavalla kuin muutkin kesät ovat kuluneet.
— Sehän oli onnellinen ratkaisu, sanoin ja viskasin iloissani lautasliinan pöydän alle.