— Ei se siihen loppunut, vastasi ystäväni. — Kun muutimme kaupunkiin, alkoi teerenpeli uudelleen — kadulla, kahviloissa… Eilen lähetin vaimoni vanhusten kotiin maalle… Ja huomiseksi olen kutsunut miehen puheilleni.
Syntyi painostava vaitiolo. Selkiemme takana puhuttiin nyt naisista. Andersson väitti kiven kovaan, ettei maailmassa ole ainoatakaan naista, joka olisi uskollinen miehelleen. Rouva intti vastaan; äänensävystä kuuli, että hän oli syvästi loukkaantunut. Toiset herrat mörähtelivät ja ivailivat pikku-hiljaa Anderssonia.
— Nyt minä pyytäisin sinulta neuvoa, sanoi ystäväni. — Olisiko minun ammuttava…
— Ei missään tapauksessa, keskeytin säikähtyneenä.
— Niin, katsohan, en minäkään tahtoisi tappaa häntä, mutta haluaisin tehdä hänestä ramman. Minusta olisi niin hauskaa, että hän koko elämänsä ijän muistaisi minua. Ajattelehan, joka askeleella hän nilkuttaisi: Vento… Vento… Vento…
Selkänojamme takana syntyi vähän liikettä, molemmat mörähtelevät herrat menivät pistäytymään eteiseen ja Andersson jäi hetkeksi kahden kesken rouvan kanssa.
— Sellaista on elämä, sanoi Andersson.
Mutta sitten seurasi merkillinen äänettömyys. Minusta tuntui, että siellä suudeltiin. Ja minä ajattelin: maailmassa ei ole naista, joka olisi uskollinen — —. Kun herrat palasivat takaisin, alkoi rouva innokkaasti kertoa ompelijattarestaan, joka oli pilannut hänen uuden leninkinsä.
Ystäväni sanoi yhtäkkiä aivan päättäväisesti:
— Kyllä se sittenkin on parasta!