2.
Ihminen, kuinka on pieni voimasi valtakunta — ikuiset sankarityötkin ovat vain unta, unta! Voimaton, kurja ja köyhä syntymästäsi hautaan: koko sun elosi taru muutamaan mahtuu lautaan.
Kätkyt ja vainajan arkku, paljon ei muuta mitään, vaikkapa mainees kulkis ääreltä lännen itään! — Miksi siis taisto on tarpeen, miksikä palaa veri? — Kysele aalloilta kosken — nieleehän nekin meri!
3.
Ei onni ole kiilto auringon, ei kimmellä se kultakipinöinä, se tähdenvälke, tyyni, vieno on, mi loistaa lempehinä syksyn öinä.
Ei ilo ole riemun räminää,
mi kaikuu pitopöydän melskehessä,
vaan sydänsävel, joka väräjää,
kun kahden istumme me himmetessä.
Ei lempi ole myrtinoksa, ei, ani kellastuupi muine muistoinesi, vaan voima, joka syömet yhteen vei ja sadun siivet antoi sielullesi…
4.
YSTÄVÄN KUOLINVUOTEEN ÄÄRESSÄ.
[Anto Södermann k. 4/1 1916.]