Viisahat vanhat porttien pielissä istuu,
katsovat nuorten kulkua hullua kulmien alta,
puistavat päitään hymyten säälistä heille:
vielä te taltutte, virmat varsat!

Säälistä — niinkö? Valhetta. Kateudesta.
Tiedänhän itse, vaikka en viisasten piirihin vielä
päässyt mä, käärme kuinka se pistää
syrjään jäänehen sydänjuureen.

Katso ja kuule! Sulkien töyhdöt ja ruusut,
rintojen riemut, silmien säihky ja uljahat aatteet,
laakerin lehvät, laulujen, naurujen kaiut,
voittajan viirit ja kättenpauke!

Viisahat vanhat porttien pielissä, kuulkaa!
Ettekö hiukan siirtyä voisi ja viereenne soisi
penkillä paikkaa? Iltasin yhdessä hiljaa
lietemme liekkiä hoideltaisi…

KOSKIEN KAUPUNGISTA

Kotikaupunki.

Takaa taivalten, tasangoitten kotikaupunki silmiin saa: yli kattojen kirkontorni kultaristinen kohoaa, talot hiipivät kylki kylkeen, pienet, turvaten toisiaan — satavuotista unta uinuu valkee kaupunki Pohjanmaan.

Mutta kaunis on kaiku kosken, joka vierellä virttään soi, vailla ääriä Pohjanlahti, etäämmällä mi unelmoi. Sadun siintoa valonvälke, kevätillat ja kesän yöt, tarun hohtoa talven hanget, sinisilkillä tähtivyöt!

Tääll' on ihmiset toisenlaiset: tutut tuttuja toisilleen — sanat lähtevät sydämestä sekä sattuvat sydämeen. Kädenanti on heillä toinen, katse suora ja valheeton — kukin hoitavi leiviskänsä, kunnes nukkuvi kuolohon.