Verkkaan vierivi aika täällä, päivä sammuu ja syttyy koi… Aina tuntien täyttyessä teräskolmio tornin soi. Jalkapuolinen torninvahti, yhä valvotko, ystäväin — oli hiukses jo harmajissa sinut viimeksi kun ma näin?
Rouva Riccardini.
Syyspäivän synkän muistan muutaman, kun merituuli ulvoi ulapoilta. Maa peitoss' oli usvan kostean, mi sokas silmät kadun kulkijoilta. En ikävääni saanut haihtumaan — ma keksinyt en muuta huvitusta kuin mummon kera käydä ikkunaan kai kuullakseni jotain kertomusta.
Kuink' kauan siinä istuttu jo lie,
kun alkoi kirkontornin kellot soida.
"Vai nyt ne sitten hänet hautaan vie!"
niin mummo alkoi hiljaa vaikeroida.
"Ken viedään?" — "Rouva Riccardini vaan!"
Suu värähteli, pitsimyssy liikkui.
"Sois Herra hälle anteeks' armossaan!"
Ja silmäripsissänsä kyynel kiikkui.
Ah, rouva Riccardini! Hänpä siis, tuo kummallinen, kutistunut akka. Häll' oli kotonansa kissaa viis ja aina kädessänsä — almanakka; hän hämärissä hiipi portistaan, ties minne, arin katsein, yksinänsä, ei tervehtinyt ketään milloinkaan, ja katinlöyhkä kävi ryysyistänsä.
Me lapset pelkäsimme puolittain, jos vahingossa katukäytävällä hän vastaan sattui. Ja jos päästiin vain niin pakoon juostiin. Vasta etähällä me pysähdyimme, mutta silloinkin vain varkain tirkistimme kummitusta, joll' oli turkki kesin, talvisin ja lakiss' aina korpinsulka musta.
Näin kertoi mummo: "Näätkö, hänenkin — suo, Herra, rauha hänen sielullensa! — tie kerran kylvettihin kukkasin, kun uneen äiti lauloi lapsosensa. Hän kasvoi kauniimmaksi päivittäin, niin ihanata impeä ei monta: mi päivän välke hänen silmissään, ja punahuulten hymy verratonta!"
"Hän oli kuningatar kutsujen ja tanssisalin kadehdittu tähti. Hän syttymään sai liekit sydänten, ja valot himmeni, kun pois hän lähti. Kuin perhosparvi kiilloss' auringon, niin herrat hyöri, hänet piiriin sulki; ken katseettansa jäi, ol' onneton, ken hymyn sai, kuin voittaja hän kulki."
"Mut kukkuloilta sortui kunnian hän alennuksen synkkiin syvänteihin". Mä kysyin: miksi? Kuulin huokaavan ma mummon ja hän puhkes kyyneleihin: "Hän punakukkasia poimi, joihin ei saa nuori neito koskea ja siksi ah, paratiisistansa Herra vei ja muutti hänet pellonpelätiksi".
En ymmärtänyt tuota, muistin vain ma Lootin vaimon, portit Eedenissä. Ja samassa ma kuvan silmiin sain, min kerran nähnyt olin hämärissä: Me kurkistamme pieneen ikkunaan ja näämme rouva Riccardinin huoneen. Se saapi noidan luolaa muistamaan, kun noita ryhtynyt on taikajuoneen.