Ol' aurinkoinen päivä huhtikuun, kun saapui kuvineen hän surutaloon, ja asettuen luokse ovensuun hän nosti Venuksensa päivänvaloon. Ja kaupat syntyi, mutta emäntään mies tuijotti kuin outoon ilmestykseen, ja neiti hymyili, ja syttymään sai lempi liekin neidin silmäykseen.

Ja tuskin suruvuos' ol' loppunut, niin kiersi uutinen jo kaupungilla, sen soitti juorukellot riivatut ja toisti rouvat toriostoksilla: on sormus neidillä jo sormessaan ja Riccardini herrain pukimissa. Oi, koko kaupunki on kauhuissaan, maakunnan kaikki mielet kuohuksissa!

Syysillan pimetessä oli häät.
Ei kutsutuista niihin kukaan tullut.
Ja vanhain porvarien viisaat päät
ne nyökkäsivät: hehän ovat hullut.
Ja pappi vihkiessään, sanotaan,
hän nyyhkytti kuin ruumiinsiunausta,
mut yhteen liitti heidät kaavallaan.
Voi taivaan Herra, sitä toimitusta!

Kuin erämaa ois eteen auennut, niin jäivät aivan yksikseen nuo kaksi, ei heitä kenkään edes katsellut, heist' elo muitten siirtyi loitommaksi. Mut ilo loisti heidän kasvoiltaan, jääkylmä ilma hehkui ympärillään. Ja iva, pilkka — heidän sieluissaan sen korvas lempi riemunsävelillään.

Näin vieri vuosi, tuli jälleen syys, ja tuuli ulvahteli uhkaavasti. Ol' eessä talvi, pitkä iäisyys, mi kestää jäitten lähdön aikaan asti. Mies musta muisti kaihoin etelää, siell' loistaa lempeänä illan tähti… Hän pelkäs pakkasta ja pimeää, kuin tuli poltti häntä — ja hän lähti.

Niin sortui pilvilinna. Kyyneliin ei sula synkin tuska sydänsurun. Ja rouva Riccardinin itkemiin ei mahtunutkaan kato onnenmurun. Hän taittui niinkuin taittuu metsän puu ja kävi köyryiseksi varreltansa, ja niinkuin ilta yöksi sumentuu, niin sammui valo hänen sielussansa.

Siit' asti pellonpelättinä vaan ja lasten kauhuna hän raukka eli, niin yksin, ettei muita seuranaan kuin kissat, joille surut kertoeli. Mut almanakka, jota kantoi hän — sen lehdet arkkuun pantiin kukkasiksi sen vuoden oli, josta antoi hän ah, pitkän elon tuskat lunnahiksi.

Fredrikson.

Hän on pitkä ja tumma ja tuima, sysisilmät ja suuri suu, hän on vankka ja rohkean huima, kun hän suuttuu ja tulistuu. Kun hän juo, niin hän viikkoja viertää, mutta viikkoja juomatta on ja kaartaen krouveja kiertää, Juho Kustavi Fredrikson.

Hän on kaupungin maalari parhain, katot, seinät hän kaunistaa. Hän on sälliksi pääsyt jo varhain ja on kulkenut maailmaa. Hän on tyttöjen piirissä tuttu, ovi hälle ain auki se on, soi nauru ja luistavi juttu, kun on joukossa Fredrikson.