Hän on herra ja herrojen kanssa hän on tottunut haastamaan eikä jätkiä vertaisinansa ole sietänyt milloinkaan. Pyhäpäivin jos mestarin kohtaa kadunvierellä, hieno hän on, punakukkanen rinnassa hohtaa. — Mihin matkasi, Fredrikson?
Älä kiellä, mä tiedänhän kyllä, tuli tyttö jo vastahain pyhähamonen parhain yllä — sua varmasti vuotteli vain. Hymysuin sinä tietäsi jatkat, sysisilmissä tulta nyt on — kuka laski sun lempesi matkat, sinä tyttöjen Fredrikson!
Mut annahan olla, kun viina sinun sielusi villitsee — miss' onpi se vilkkuva liina, joka raivosi hillitsee! Minä muistan, kun viimeisen kerran sinut näin. Kuva mielessä on: isäs haudalla tarhassa Herran sinä ryyppäsit, Fredrikson.
Sinä itkit ja nauroit vuoroin, sinä kumpuhun pullon löit: "Isä keskessä enkelikuoroin, minut miksikä pirulle möit? Vähät siitä! Mä kohtahan lähden, pian kulkuni päättyvä on. Toki vielä ja juuri sen tähden ota ryyppy nyt, Fredrikson!"
KULJEKSIVA LAULAJA
Kuljeksiva laulaja.
Sinä ylpeä linnanneito, sano, muistatko ollenkaan, että laulaja kerran eksyi luo ikkunas laulamaan.
Oli lempeä, tyyni yöhyt,
suven tuoksuja tulvillaan,
oli taivahan tähti kalpee,
joka tuikahti ikkunaan.
Sinä kuuntelit, ah, sen muistan
alas kaunihin painoit pään.
Minä katselin — sävel sammui
epäsointuhun särkyvään. —
Olen sitten mä sinut nähnyt
seläss' orhisi korskuvan,
olen hiipinyt muurin varjoon
kadun joukon ma suojahan.