Mutta jos sinut tänään kohtaan
kukan rinnasta irroitan
sekä uhmaten sulle heitän
kevätlahjaksi laulajan.
Tämä siunatun kirkas päivä,
sinisiintoinen avaruus,
minut uudeksi onpi luonut,
sävel laulunikin on uus'.
Kuka tiesi sa kerran kuulet
kevätyönä ne säveleet —
varo itseäsi — tuskin lienee
syvät vallisi haudan veet.
Minä tahtoisin, neiti, nähdä alas painuvan kauniin pään, kun ei lauluni enää sammuis epäsointuhun särkyvään!
Donna Velata.
On liukkaana lattian laatta, valot kirkkahat kynttiläin. Käy tanssihin, Donna Velata, käy tanssihin seppelpäin!
Sävel kiehtoen kutsuvi, kuule,
mikä kaiho sen kaiusta soi —
älä, ylpeä impeni, luule,
että vastustaa sitä voi!
Sinä taistelet tutkainta vastaan,
hymy kaartavi hienon suun:
ei aatelisherra sois lastaan
näin rahvahan seikkailuun —!
Kuka tuo, joka katsehen heittää —
joko astuvi neidon hän luo?
Puna poskesi, neiti, nyt peittää,
veren lämpimän purppuravuo.
On ryhti kuin kuninkahalla,
niin pystyssä kaunis pää.
Sinä vavahdat katsehen alla,
joka hymysi hälventää.