Sinä unohdat kilpesi kiillon,
jalon syntysi, sukusi puun;
sydän saanut on vamman ja viillon,
ja sä antaut seikkailuun.

On liukkaana lattian laatta,
valot kirkkahat kynttiläin.
Käyt tanssihin, Donna Velata,
käyt tanssihin seppelpäin.

Olet nuori, ja koskena soittaa veri läikkyvä lauleloaan. Vähät siitä, jos hän, joka voittaa sinun lempesi, renkis on vaan!

Onni.

Nyt palaa illan tähti korkealla ja suuri, siunattu on hiljaisuus. Me kaksi, joille tähtivälkkeen alla tän' yönä auennut on onni uus,

me kädet ristikäämme lasten lailla ja kiittäkäämme pyhää elämää, kun onnen hetkillänsä autuailla se taipaleemme taivaan tähdittää.

Ja tarttukaamme hetkeen häipyväiseen, kuin oljenkorteen tarttuu hukkuvat — Pian tuijotamme yöhön yksinäiseen ja tähdet sammuu, sammuu unelmat…

olis vierellä hän…

Yö lämmin ja lempeä heinäkuun, olet armas kuin äityen syli. Minä unhotun tähties katseluun, kun ne syttyvät kaupungin yli. Minä kuuntelen laulua leppoisaa, joka hiljaisuudesta soi, sitä soittavi taivas ja tähdet ja maa, ja mun syömeni unelmoi:

Olis vierellä hän, jonka kerran näin oven sulkevan jälkeheni — hän seisoi parvella paljain päin, kun laulaja aamuhun meni —, olis vieläkin kauniimmat kaiut yön ja kirkkahat kiillot sen ja välke ois vienompi tähtivyön yli kaupungin hiljaisen!