Pieni kuutamolaulu.
Oli tähtihin kirjoitettu: "Tiet teidän yhtehen käy!" Ja vaikka ei kirjoitusta kentiesi nyt enää näy, niin sittenkin, sittenkin, armas, yhä taival on yhteinen, mi alkoi tähtien alla ja soihtujen ikuisten!
Sinä muistathan: kuudan katsoi ja kurkisti ikkunaan, näki kaksi se ihmislasta, he kun suuteli toisiaan. Kuu paljon on lempeä nähnyt, se vanha ja viisas lie — mut tuskin sen loistossa koskaan on eronnut kahden tie.
Taas hohtavi hopehissa yön taivas ja öinen maa, ikitietänsä kuuhut kulkee ja tähtöset tuikahtaa. Mitä saanevat tänään nähdä, kun katsovat ikkunaan? Kaks ihmistä ikäväänsä kun peittävi toisiltaan —!
Mitä toivoisit —?
Mitä toivoisit, lapseni, itselles, jos satujen haltija astuis sun luoksesi kerran ja lausuis näin: "Sano tahtosi julki, se täytetään, tarun aartehet kaikki nyt näytetään, mitä ikinä mielesi halaa; mikä toive sielussa palaa, kaikk', kaikki on oleva hetkessä sun!"
"Sano, tahdotko kultaa ja hopeaa tahi suoniisi kuningasverta, vai tahdotko maailman valloittaa ei olis se ensi kerta kun naiskädet hennot ja valkeat käy valtikan varteen ja maailmat sen taipuvat tahdon alle!"
Mitä toivoisit, lapseni kaunis? Et tiedä, et tiedä. En minäkään. Mut annahan arvailemme! Et tahtone kultaa, et hopeaa — koi syö sekä ruoste raiskaa —, et maailmaa tahtone valloittaa — on virran vaahtoa valta, se aallon harjalla välkähtää ja haihtuvi seuraavalta. Veret suonesi miksi sä vaihtaisit? sama polttavi kaikkia kaipuu, oli herra tai narri, min kohtasit, surun alle hän vihdoin vaipuu.
Mut etköhän tahtoisi uudelleen sinä parhaat muistosi elää, ne, jotka kun istuvi itsekseen kuin kannel sielussa helää?
Minä nään: sinun silmäsi kyyneltyy ja silkkiset ripset kastuu. — Sano, tiedätkö nyt, mitä toivot sa, kun haltija luoksesi astuu!