Punahilkka.
Nyt laski venhe rantaan, jo hyppäsit sä santaan, mun oma armahain. Kun punaliina vilkkuu tuoll' lehtikujan päässä, niin vanhat piiat ilkkuu, he, joill' on sydän jäässä. Mut ilkkukohot vain!
Ei meihin pysty pilkka, sä pieni Punahilkka, ei kierot katsehet. On meillä omat ilomme ja oma valtakunta: on kirkkaat päivänkilomme ja yömme tuovat unta niin kaunista ja korkeaa, vain harvoin sitä nähdä saa ja harvat ihmiset.
Ja rannan töyrähällä on muudan koivupuu, min alla mättähällä — kun kiiltää kalvas kuu ja hopeoipi lahden — voit meidät nähdä kahden, jos sitä haluat. Näät Punahilkka illoin kuun sätehiä seuloo ja mulle niistä silloin hän valkokäsin neuloo ah, sadun kudelmat…
Kerran kesässä.
Kerran kesässä puhkee vain orjantappuran kukka — kerran, kerran, armahain kukkivi sydän rukka.
Kerran kesässä marjaan käy mansikka purppurahuuli — eikö mun kultaani vielä näy, vaikka jo ääneni kuuli?
Kaks yksinäistä.
Kaks yksinäistä, jotka hetken sai kuin sattumalta tuta, minkälainen on sydämien suuri sunnuntai ja kahden onni yhteensointuvainen…
Kaks yksinäistä, jotka unelmoi,
ett' onni viipyy, kun on onneen usko,
ett' täytten rintain riemunsävel soi,
vaikk' arkeen vaihtuu juhlaillan rusko…