— Pystyyn, pojat!
Charley ja Fred ampuivat heti omilla revolvereillaan kumpikin laukauksen. "Koirat" seisahtuivat ja ampuminen lakkasi.
— Kuule Charley! Tunnetko minua? Olen John Stonefield, vanha ylioppilastoverisi. Eihän ole vallan monta vuotta siitä, kun olimme ystäviä. Sitten tulimme verivihollisiksi. Sinä tosin olit ja olet vieläkin viaton. Kohtalo on syypää. Et tiedä, mitä asia koski, nyt saat sen kuulla. Muistathan Mary-Ann Stonefieldin, tuomiorovastin tyttären, minun serkkuni? Minä rakastin häntä, ja hän lupasi tulla vaimokseni niin pian kuin olin suorittanut lainopilliset tutkintoni. Hänen varakas isänsä, setäni, lupasi auttaa meidät alkuun. Sitten tuli tuo onneton venematka Mersey-virran suun poikki, Liverpoolista Birkenheadiin. Vene kaatui, kun meidän piti nousta maalle, ja sinä, saatuasi suonenvedon, painuit pohjaan. Setäni ja Mary-Ann tulivat rantaan meitä vastaan ja näkivät, kuinka sinua naaraamalla etsittiin pohjasta. Kun sinut viimein saatiin maalle, olit hengetön. Sinut kannettiin tuomiorovastin puustelliin, joka oli lähellä rantaa. Lääkäri ja Mary-Ann hieroivat ja tohtoroivat sinua kauan. Viimein lääkäri sanoi: 'Henki on paennut', ja lähti itse pois. Mutta Mary-Ann ei lähtenyt luotasi, vaan jäi vielä koettamaan, voisiko poislähtenyttä henkeäsi saada tulemaan takaisin. Tuomiorovasti auttoi itse Mary-Annia. Minä olin mennyt toiseen huoneeseen varmana siitä, että olit kuollut kuin tukki, peläten kuitenkin, että suuren ihmeen kautta vahvistuisit. — 'Hän virkoaa!' kuului Mary-Ann huutavan. En tahdo jatkaa… Minä ja toverini, tuo toinen "koira", suuri irlantilaisroisto ja Michel Kellyn veli, koetimme saada aseet pois käsistänne, mutta kaakkoispasaadi, joka harvoin pitää ääntä, herätti tuon tytön. Teillähän on ampumavehkeitä. Laskekaa nyt meidän koirien omilla revolvereillamme luoti joko rintaan tai otsaan; minä takaan, että aseemme tekevät kelvollista työtä! Teidän ei tarvitse sääliä, sillä jollei tuo taivaasta tai helvetistä lähtenyt tuulenpuuskaus olisi häirinnyt meitä, olisitte nyt kaikki vainajia.
Kun Stonefield oli vaiennut, seisoi Charley ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli vihamiestään, entistä ystäväänsä.
— Mitä odotat? Laskekaamme jo roistot autuaitten metsästysmaille, sanoi Mack ja kohotti revolverinsa; mutta Chimb väänsi sen hänen kädestään ja painoi Mackin istualleen kivelle.
Tuo lyhyenläntä, leveäharteinen, voimakas skotlantilainen nuorukainen, joka skandinavilaisesta sukuperästään huolimatta oli kiukkuinen hätähousu, istui nyt hiljaa, masennettuna. Näöltään hennonlainen, mutta ensiluokan teräksestä rakennettu komea tyttö oli nolannut Mackin niin perinpohjaisesti, että hän siitä hetkestä muuttui toiseksi mieheksi.
— Mitäs noille nyt tehdään! sanoi joku joukosta.
— Istukaa, miesparat, sanoi Chimb "koirille", jotka seisoivat suorina ja odottivat kuolon kellon kumahdusta.
— Johnny parka! Kohtalo on kouraissut sinua ihan liian säälimättömästi. Tämä välikohtaus on, kuten lienee ollut Birkenheadinkin tapaus, sallimuksen saattama. Tunnen sinut. Olet ollut aikaisemmin gentlemanni ja voit uudelleen tulla siksi, jollet jo lienekin. Et sietänyt aikaisemmin mitään puolinaista, siksi kai olet koiranakin oikea verikoira. Mutta nyt et olekaan enää mikään "koira". Vain gentlemanni panee rintansa ja otsansa maalitauluksi viholliselleen.
Chimb, joka oli katsellut revolverivöitä ja toisessa näistä lukenut John Stonefieldin nimen, otti vyön, hyppäsi kiveltä ja tarjosi sitä kohteliaasti sen omistajalle. Tämä kiitti tyttöä ja antoi, katseltuaan hetken ampuma-asettaan, sen tytölle takaisin.