Saavuimme kaikki, myöskin "koirat", saksalaiseen haziendaan. Kellyn veli oli kuitenkin valvonnan alla, niin kauan kuin kapinaa kesti. Pyysimme haziendan omistajalta ruokaa.
— Onko teillä rahaa, millä maksatte ruokanne? kysyi saksalainen. Olihan meillä vähän rahaa — minulla oli paitani alla rinnan kohdalla nuo kaksisataa dollaria, mutta olimme päättäneet olla tykkänään rahanpuutteessa.
— Ei meillä ole rahaa, mutta voimmehan työllämme maksaa ruokamme, sanoi Chimb.
Saksalainen haziendan omistaja ja hänen täysikasvuinen poikansa sijoittivat meidät eri paikoille. Chimb ja minä jouduimme suunnattoman suuren löyhkäävän naudankallokasan luo. Siinä oli satoja päitä, joissa oli tavattoman suuret sarvet. Päät olivat määräaikansa, muutamia kuukausia, saaneet mädätä. Nyt oli aika irroittaa sarvet haisevista ytimistä. Tämä tapahtui siten, että sarvia hakattiin tukevalla tammipuisella kangella. Sarvien väliä oli noin sylen verta. Työ oli tukalaa, sillä tämmöinen pää painoi paljon. Oli täysi työ pidellä haisevaa häkkärää pystyssä hakatessa sarvia irti. Sarvet samoin kuin eläinten nahatkin lähetettiin Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Eläimet olivat luultavasti villejä. Mistä niin paljon kesyjä nautoja olisi saatu?
Oli vaikeata saada tavallisia työmiehiä tämmöiseen toimeen. Mutta saksalainen piti varansa ja pani meidät, nälkäiset, tähän inhoittavaan työhön. Jos olisimme kieltäytyneet, olisi hän uhannut ilmoittaa meidät viranomaisille kapinallisina. Toverimme hän oli myös pannut työhön, jota ei tavallinen vapaa työmies tee mistään hinnasta. Seisoessamme tuon suuren sarvikasan päällä, jonne oli yhtä vaikea kiivetä kuin päästä alas sarvien välitse, rupesi yhtäkkiä kuulumaan outoa kiljuntaa.
— Mitä tuo tietää? Onko se eläimen vai ihmisen ääntä? kysyi Chimb.
— Jollen tietäisi, ettei Amerikan manterella ole leijonia, sanoisin sitä leijonan karjunnaksi. Olen nähnyt leijonan ja kuullut sen kiljuvan eläintarhassa. Ääni on ihan samanlainen.
Oli vähän aikaa hiljaa. Sitten rupesi tuo epämiellyttävä ääni taas kuulumaan, tällä kertaa mielestämme likempää. Minä pujottelin sarvien välistä alas ja hiivin ääntä kohti. Ilmetty leijonahan siellä seisoi pensaiden takana! Nyt taitaa olla viimeinen päivä, ajattelin, ja menin takaisin sarvikasalle. Päästyäni Chimbin luo, sanoin:
— Kyllä se on elävä leijona, eikä se meitä säästä.
— Myydään sitten henkemme niin kalliista kuin mahdollista. Jos olisi meillä jättiläisen voimat, löisimme tuon metsän kissan mäsäksi tuollaisella sarvipäällä, sanoi Chimb.