— Kyllä minun puolestani, jos se vain on saatavissa, sanoi mr.
Malcolm ja näytti totiselta.
Molemmat insinöörit nauroivat täyttä kurkkua. Rangeilla ja väkivivuilla saatiin vierinkivi rotkon reunalle, jossa se sai olla vähän aikaa. Vetäjät seisoivat hikisinä ja suuttuneina ja katselivat minua, joka olin saanut aikaan tämän päättömän hullun työn. Insinöörit irvistelivät ja nauroivat selän takana mr. Malcomille, joka oli suostunut tämmöiseen rasittavaan leikintekoon. Seisoin lähellä tuota komeata vierinkiveä, joka oli putoamaisillaan kuiluun. Mr. Malcolm tuli luokseni. Hän oli totisen näköinen ja sanoi laskien kätensä olkapäälleni:
— Nuorukainen! Mitä nyt seuraa?
— En tiedä varmaan itsekään, mutta toivon parasta. Ainakin seuraa maanalaista jyrinää.
Fred ja Mack tulivat rautakankeineen.
— Nyt pojat! Ja sitten oli kuin maapallo olisi saanut sydänhalvauksen. Ensin katkesi tuo rapautunut parin sylen paksuinen kivikieleke, joten sadan sylen syvyinen rotkonpohja tuli näkyviin, ja sitten hyppi vierinkivi penkereltä penkerelle. Olisi luullut helvetin kapinoivan ja pirujen ampuvan tykeillä. Nyt oli mahdollista tarkastaa rotkon seiniä. Laskeuduin uudelleen tarkastukselle, koska pääsy oli vapaa. Rotkonseinä oli eheää ja kovaa mustaa graniittia, jota usein tavataan de los Andes -vuorissa. Otin mukaani pienen liuskan, jonka vierinkivi oli irroittanut vuoren seinästä.
— Kiitos, sanoi mr. Malcolm, otti muistikirjastaan lehden, kirjoitti sille muutamia sanoja ja numeroita sekä nimensä.
— Antakaa tämä konttoriin, niin saatte maksunne, hän lisäsi.
Katsahdin paperilappua. "Kaksisataa dollaria."
— Kiitos, sir!