— Hyvää huomenta. Te ainoat ystäväni maailmassa! Minä lähden keskipäivän aikaan kotini raunioille. Viimeistään viikon kuluttua olen takaisin tässä samassa talossa Täällä on teille suuri siisti huone toipuvien osastossa. Vieraanvaraisen isänmaani puolesta saatte vapaan ylöspidon ja lääkärinhoidon, jos sitä tarvitsette. Tehän olette sen ansainneet, koska olette raataneet Perun edistyksen hyväksi.
Chimb oli aivan tyyni. Ei mikään ilmaissut sitä suurta muutosta, mikä oli tapahtunut tai tulisi tapahtumaan hänen elämässään.
— Minä luulen, etten tule kauan olemaan Perussa; eihän minua täällä enää tarvita. Mutta luulen, että te tarvitsette minua ja minä teitä. Saanko tulla kanssanne ja olla luonanne?
Ensimmäinen ja ainoa, joka antoi Chimbille vastauksen kysymykseen, oli Mack. Me kaikki pidimme sanomattoman paljon Chimbistä. Pidimme hänestä niinkuin voi pitää siitä, jolla on siivet, toisin sanoen, jos koskisimme häneen, niin hän lentäisi pois, ehkä taivaaseen. Sen vuoksi ei meillä muilla ollut valmista vastausta.
— Me kannamme — minä kannan teidät käsilläni läpi tulen ja tulikiven maailman äänin, änkytti Mack. Chimb sanoi meille hyvästit ja lähti huoneeseensa hänen oli ommeltava surunauha hoitajatarpukuunsa.
— Kukaan ei saa tulla junalle minua saattamaan.
Istumme junan viimeisessä vaunussa me neljä, matkalla Oroyaan. Juna kulkee hiljemmin kuin ennen, — tarkoitan meno- ja paluumatkaani rautatierakennukselle. Kun menin sinne, olin ihan yksinäni. Kun palasin, oli minulla neljä hyvää ystävää kanssani. Tällä kertaa en mene Oroyaan samassa tarkoituksessa kuin silloin, vaan ihan toisessa. Chimb ei tietysti tiedä, että olemme mukana. Hän nousi ennen meitä vaunuun, joka on junan etupäässä. Junan ollessa hiljaisessa kulussa me hyppäsimme viimeiseen vaunuun. Tuntia ennen junan lähtöä päätimme lähteä mukaan. Kuinka olisimme voineet laskea Chimbin yksin vaaralliselle retkelle, hänet, jolla ei ollut muita ystäviä kuin me neljä! Tuskinpa hän olisi laskenut meitä neljää yhdessä tämmöiselle seikkailulle. Söimme ennen lähtöämme vankan aterian, ja kuivaa evästä oli mukanamme. Vettä oli vaunussa kaksi sangollista. Siis tulevaisuus näytti loistavalta. Fred, joka oli kaukonäköinen, huomautti kuitenkin päätään raapien, ettei kaikki ollut niin kuin pitäisi.
— Mitäs puuttuu?! kysyimme.
— Olen kyllä pönkittänyt nuo vesisangot, etteivät voi kaatua, eikä vesikään voi läikkyä niistä pois, koska olen sitonut vanhat purjekangaspalaset kanneksi, mutta vaunu voi kaatua.
— Voihan se kaatua, mutta silloin on sinun pidettävä sankojen suut ylöspäin, sanoimme.