Kapteeni Franck lupasi järjestää laivalle hyvän päällikön ja miehistön.
Rose Fiddler oli tehnyt monta matkaa samannimisellä laivallaan miesvainajansa kanssa, ja hänen kuoltuaan asettunut asumaan siihen, sen kulkiessa meren yli. Hän tahtoi saada viimeisen leponsa rakkaansa luona, jonka meri oli häneltä ryöstänyt. Kun meri pauhasi ja viimeinen hetki näytti olevan lähellä, hän aina puki yllensä parhaat vaatteensa, kalleutensa ja loistoesineensä. Hän tahtoi morsiamena tulla miehensä, kapteeni Fiddlerin luo ja uudestaan viettää häitä hänen kanssaan.
— Olisin tahtonut ottaa signorita Chimborazon mukaani morsiusneidoksi, koska hän on viattomin ja puhtain nainen, mitä voin ajatella. Mutta toisaalta rupesin pelkäämään, että rakkaani, joka nyt asuu meressä ja odottaa minua, voisi ihastua morsiusneitooni. Eihän miehiin ole luottamista, sanoi rouva Fiddler ja veti suunsa pieneen hymyyn.
Rouva kertoi vielä, ja sen tiesi ensikertalainenkin, että Rose Fiddlerin kapteenilla oli aikomus heittää rouva mereen ja anastaa hänen kalleutensa ja rahansa jonakin pimeänä myrsky-yönä. Asiahan olisi helppo ja selitettävä: rouvan näyttäytyessä morsiuspuvussaan riisuttaisiin ja revittäisiin hänet puhtaaksi ja sitten — yli laidan. Tätä ei kukaan näkisi myrskyssä, sillä jokaisella on silloin täysi työ taistellessaan henkensä edestä.
— Missä ja miten kapteeni Fiddler hukkui? kysyin.
— Se tapahtui Kap Hornin edustalla päiväiseen aikaan. Mieheni näki minun koettavan päästä keskikannen yli kokkapuolelle, samassa kun meri ylähangan puolelta hyökkäsi sisään. Hän juoksi pelastamaan minua. Kun meri oli tehnyt puhdistustyönsä, riipuin minä käsilläni kiinni tuulen alapuolen vanteissa.
— Älkää jatkako, rouva, puhutaan muista asioista, sanoin.
— Luulen, että tuolla kapteenilla oli tarkoitus Kap Hornin kohdalla paiskata minut yli laidan. Näyttäisihän luonnollisimmalta, että minä juuri tältä kohdalta olisin lähtenyt miestäni etsimään.
Kun laivan asukkaat olivat koolla — sehän tapahtui melkein joka ilta työn päätyttyä ja sunnuntaisin — keskusteltiin vilkkaasti. Puhuttiin päivän tapahtumista, joista saatiin tietoja guanomiesten palattua lasteineen laivoihinsa. Arvosteltiin naapureita selän takana. Vihamiehistä puhuttiin hyvää ja ystävistä pahaa. Puhuttiin asioista, jotka koskivat äsken tutuksi tulleita ja pian uudelleen näköpiiristä katoavia ihmisiä. Ulkomaailma oli meiltä tykkänään suljettu. Kerrottiin kummitusjuttuja; näitä kuuntelivat mielellään niin naiset kuin miehetkin, etenkin jos eivät etelän kirkkaat tähdet palaneet täydessä loistossaan. Jokaisella oli jotakin kerrottavaa maitten ja merten takaa. Ensikertalainen, nimeltään Jim Peg, joka oli päässyt "seurapiiriin", kertoi jutun, kerrassaan ryövärijutun; mutta se oli tosi. Kun Rose Fiddler oli matkalla yli Ison valtameren Aasiasta Peruun, sivuutti se laivan, josta purettiin lastia mereen. Lasti oli kappalelastia ja kaikki kappaleet olivat samaa laatua ja kokoa. Ne olivat pitkiä ja kapeita, ruumisarkun näköisiä.
— Vai niin! sanoi Chimb ja katseli kysyvästi meihin neljään, jotka myös istuimme juorupiirissä. — Ymmärrättekö asian, pojat?