— Kapteeni on hyvä ja jää tänne, että voin pyörähtää rohtokaapilla, sanoin.
Aioin ensin mennä laivaan lääkekaapille, mutta muistin sitten, että Chimbin matka-arkussa oli mitä tarvitsin, vieläpä tuoretta tavaraa, eikä seisonutta kuten laiva-apteekeissa tavallisesti on. Arkku oli lukossa, eikä ollut aikaa etsiä avainta. Varastohytissä ei näkynyt mitään, millä olisi voinut murtaa auki kirstun kannen.
— Potkaise auki kansi! sanoin Charleylle, joka minua avusti. Sitten annoin kapteenin ja Charleyn läsnäollessa sairaalle ruiskeen.
— Kuulkaa, kapteeni Franck! Prässätkää purjeet myötätuuleen ja kääntäkää laiva tuulen mukaan. Sitten vähennätte purjeita, ettei matka, jonka kuljemme suunnastamme, tule suotta liian pitkäksi. Koetetaan tätä keinoa. Myötätuulessahan ei meritauti vaivaa sanottavasti.
— Mahtaisiko enää vaikuttaa? Mutta signorita Chimborazon tähden teen mitä hyvänsä, sanoi kapteeni ja pyyhki kyyneleitään. Charley puristi kapteenin kättä ja sanoi:
— Minä maksan laivan kulungit, jos ette pane pahaksi, kapteeni
Franck.
— Niistä puhutaan sitten, sanoi kapteeni.
Jäin yksin Chimbin luo. Hän makasi silmät kiinni ja näytti nukkuvan. Olisikohan tuo viimeisen unen ennettä, ajattelin itsekseni. Valtimo löi hyvin hiljaa, mutta sentään säännöllisesti. Laivan liikkeet olivat tykkänään muuttuneet. Nuo ilkeät, sydänalaa kaivavat töyssytykset olivat poissa. Laiva vain kallisteli hiljaa ja tasaisesti edestakaisin.
Voi sentään, etten ennemmin ehdottanut kapteenille tätä keinoa! Kapteeni ja minä istuimme vuorotellen Chimbin luona. Oli kielletty lyömästä lasia, ja rouva Fiddleriä oli kielletty poistumasta hytistään. Häntä vartioitiin koko ajan. Kahdeksan aikaan seuraavana aamuna sairaan valtimo rupesi lyömään voimakkaammin. Oli siis toivoa paranemisesta. Nyt sai Teresia ruveta istumaan hänen luonaan. Pasaadi oli jälleen ottanut tavallisen tahtinsa ja puhalsi hiljaa. Vähitellen merikin rauhoittui.
— Eiköhän kohta saada kääntää kurssiamme oikeaan suuntaan, sanoi ensimmäinen upseeri mr. Rogers, jolla oli morsian Queenstownissa.