— Pysyköön siellä; onhan niitä miehiä muitakin, oli hän viimein sanonut ja purskahtanut nauruun. Chimb arveli hänen pian tulevan täydellisesti järkiinsä.
On oltu Port Williamissa viikon päivät. Työtä on ollut paljon joka miehellä. Kaikkeen ne merimiehet kelpaavatkin sepiksi, timpereiksi, taklausmestareiksi ja purjemaakareiksi ynnä muiksi. Epätietoista on, kauanko viivytään. Deutschland, joka on ollut täällä jo monta viikkoa, tulee tuskin ennen meitä lähtökuntoon. Sillä on enemmän vammoja kuin meillä, vaikkakaan se ei ole ollut suoranaisessa uppoamisen vaarassa.
Guanovarastomme on lapioitu ja käännetty jo yhden kerran. Kun se vähän kuivaa, käännetään se uudestaan ja taas uudestaan. Ainoastaan jalan verran vedenpinnan alapuolella alkaa guano lastiruumassa olla ihan kuivaa. Sen läpi ei vesi tunge pitkälle. Se on kuin liitukerros Englannin kanaalin pohjan alla, jonka läpi vesi ei myöskään kuulu pääsevän — suuri etu niille, jotka tulevaisuudessa rakentavat Ranskan ja Englannin välille tunnelin.
Täällä Port Williamissa ei ole mitään konsertti- eikä tanssisaleja tai muita iltamapaikkoja. Täällä ei ole mustasukkaisia ja mustatukkaisia espanjattaria, eikä Keski- ja Pohjois-Euroopan vaaleaverisiä kaunottaria. Ei täällä ole edes mustia villapäisiä, valkohampaisia neekerityttöjäkään, joita saisi tanssittaa. Näin on Mack sanonut, ja hän on oikeassa. Mutta täällä ei ole mitään hätää. Meillä on lämmin; emme säästä kivihiiliä. Meillä on hyvä ruoka. Vehnäleipää leivotaan jokapäiväiseksi leiväksemme. Hyvää lihaa — teuraskarjasta ei ole puutetta. Maailman parhaita perunoita on täällä myös. Mutta kaikki on kallista. Tämä ei kuitenkaan köyhään koske! Vakuutusyhtiöt maksavat kustannukset. Laiva on vakuutettu samoin kuin lastikin. Protesti ja meriselitys on tehty lain mukaisesti.
Olemme muutaman kerran olleet maissa, miehet ja naiset. Tutustuimme
Port Williamin konsuliin ja hänen rouvaansa.
Emme tiedä onko hän konsuli, vai sanotaanko häntä vain siksi. Joku viranomainen hän kuitenkin on. Sen vuoksi nimitämme häntä "The Master of Port Williams". Eräänä iltana olimme me Deutschlandin ja Columbian väki kutsutut Master Adam Stephensonin luo. Tämä vanhanpuoleinen, mutta pirteä herra kertoi olevansa sukua Georg Stephensonille, jonka tekemä veturi "Rocket" kuljetti maailman ensimmäistä rautatiejunaa Stocktonista Darlingtoniin vuonna 1825. Adam Stephenson oli ollut pappi, mutta ei viihtynyt saarnatuolissa vanhassa Englannissa, vaan muutti tänne lähelle etelänapaa, tutustuakseen peshere-kansaan. Häntä ei kuitenkaan haluttanut asettua asumaan Tierra del Fuelgoon (Tulimaahan), eikä olisi uskaltanutkaan olla noiden ihmissyöjien keskuudessa. Sen vuoksi hän asettui Falklannille ja tilasi itselleen pari peshereetä tutkimuksiaan varten. Falklannilla oli kyllä ennestään yksi peshereesuku, mutta ukko Adam tahtoi tutkia aivan alkuperäisellä kannalla olevia heimoja. Hän oli varakas ja hänen talonsa oli falklantilaisiin oloihin nähden suuri ja komea. Sen pohjoispäässä oli torni, tähtitorni, josta ukko kiikaroi tähtitaivasta. — Tervetuloa, merenkiertäjät, "paratiisiin", sanoi mr. Stephenson, kun saavuimme hänen kutsuihinsa. Mrs. Fiddler oli "markkinapukimissa". Hän ei ollut laisinkaan ruma, pikemminkin kaunis. Kultaketjun, korvarenkaat ja persialaisen rintakoristeen hän oli jättänyt Columbiaan. Hän oli melkein viehättävä, ainakin Bob Rogersin silmissä.
— Saanko kysyä teiltä, mr. Stephenson, onko laivani Rose Fiddler käynyt täällä? kysyi rouva Fiddler.
— Ei täällä sen nimistä laivaa ole ollut moneen vuoteen.
— Kas vain! Sitten se on ollut onnellisempi kuin me koska sen ei ole ollut pakko poiketa tänne. Ehkä mieheni, joka on meressä, luuli minun olevan kaimassani Rose Fiddlerissä, sanoi rouva, veti suunsa nauruun ja katseli Bob Rogersiin päin. Siinä tapauksessa se on hukkunut.
— Jos tahdotte, rouva, niin vien teidät torniin katsomaan etelänristiä, sanoi Bob Rogers.