Kello on kahdeksan aamulla; sen tiedämme siitä, että parhaillaan lyödään kahdeksan lasia. Pian olen vaatteissani ja kannella. Lounas puhaltaa kovanlaisesti. Kurssimme on koillinen, siis kuljemme myötätuulessa. Vauhti on mainio. Columbia kallistelee puolelta toiselle; sehän kuuluu asiaan.
Siunattu asia, ettei ole noita kirottuja hanhenkauloja pitelemässä vastaan. Niitä jo oli jonkin verran, mutta maattuamme kuukausia Etelä-Jäämeren tuomassa kylmässä vedessä, ne ovat kuolleet ja irroittuneet laivamme pohjasta.
— Oletteko huomannut, mr. West, että rouva Fiddler on heittänyt laidan yli nuo hulluttelut, jotka ovat täyttäneet hänen aivokoppansa siitä saakka, kun tulimme hänen kanssaan tekemisiin?
— Kyllä olen, kapteeni, mutta oletteko te huomannut että häntä vaivaa nyt toisenlaatuinen hullutus? sanoin.
— En, sanoi kapteeni.
— Häntä vaivaa naimahulluus; hän juoksee mr. Rogersin perässä, on ollut koko vahdin ajan kannella ja mr. Rogersin kintereillä. Siinä on pääsyy meressä asuvan miehen unohtamiseen.
— Mutta mr. Rogersilla on morsian Englannissa, sanoi kapteeni.
— Merimiehet eivät muista morsiamiansa, enemmän kuin morsiamet sulhasiansa. Etteköhän ottaisi pois buuvenpramipurjeita, kapteeni?
— Olette oikeassa, mr. West. Olette varovainen. Onhan meillä ollut tarpeeksi koettelemuksia jo. Vähentäkää ja lisätkää tästä lähin kangasta mielenne mukaan, vaikka minäkin näkyisin kannella.
Kapteenin mentyä otin vielä pois kokka- ja peräpuoliset pramipurjeet.