Columbia on kulkenut toista viikkoa päiväntasaajaa kohti. Tuulen suunta on vähän vaihdellut, mutta pysynyt kutakuinkin myötäisenä. Se on ollut väliin aika navakkakin, mutta purjeita ei sentään ole vähennetty. Tuulee lännestä, siis maan puolelta — vaikka eipä sivumme juuri viistä rannikkoa, sillä välillämme on neljäsataa viisikymmentä virstaa vettä. Olemme Montevideon leveyspiirin kohdalla. Vauhtimme on hyvä, mutta noiden kauniiden bonitokalojen, "porsaiden", vauhti on vielä parempi. Nyt vasta on ruvennut kaloja kulkemaan vanavedessämme. Ehkäpä valaskalat, joita on joka päivä pyörinyt ympärillämme ja uinut kilpaa kanssamme, ovat tähän saakka peloittaneet pienet kalat loitolle.
Jim Peg, nappula, istuu taas halkaisijapuomin päässä, koettaen narrata bonitoja pussiinsa. Pieni Lelu seisoo kokkaäyräällä; hän pitelee vasemmalla kädellään kiinni staagista ja oikealla purjekankaasta tehdystä hatustaan. Muuten tuuli puhaltaisi sekä Lelun että hatun mereen. Laiva kallistuu ja meri sylkäisee Leluta silmiin. Tytön täytyy tarttua molemmin käsin staagiin. Hän pelastuu, mutta hattu hukkuu. Töin tuskin pääsee Peg kokkaäyräälle pidellen käsillään ja hampaillaan puomin taklaasista kiinni, Columbian pistettyä nenänsä mereen. Meri ryösti pussin bonitoineen nuorukaisen käsistä.
— Nyt olin pudota sinun tähtesi, kun toisella kädelläni pidin pussia. Sinullehan minä noita kaloja koetan hankkia, kun joka päivä olet mankunut tuoretta kalaa.
— Jos sinä olisit pudonnut, Peg, niin olisi tuuli saanut puhaltaa minutkin mereen. Olisin vain heittänyt irti staagista…
Päästyään alas kokkaäyräältä pistivät nuoret, huolettomat, tanssiksi, joka päättyi siihen, että meri loiskautti heidät lätäkköön alahangan skantäkkiä vastaan. Kun olivat päässeet pystyyn, antoi tyttö pojalle suutelon, oikean merimuiskun.
Aika rientää, laiva rientää. Leikkasimme tänään kauriin kääntöpiirin, joka kulkee Rio de Janeiron yli. Kello kaksitoista päivällä, uuden vuorokauden alkaessa tulimme ihanaan kaakkoispasaadiin.
— Mikä teitä vaivaa, signorita? Ette ole enää kuten ennen. Me neljä olemme huomanneet, että sydämestänne puhaltaa meitä kohti vastatuuli. Kadutteko, että jätitte Andit ja kolkon suuren Tyynenmeren ja sen itärannikon? Eikö ihana Atlantti, jonka kylvystä aurinko suoraa päätä nousee, miellytä teitä? Ehkä jätitte Andeille jonkun, jota kaipaatte? Nämä kysymykset tein Chimbille eräänä aamuna, kun auringon noustessa hän ja me neljä istuimme kokkaäyräällä ja katselimme Pegin kalanpyyntiä.
Chimb ei ensin vastannut mitään, vaan katseli itsepintaisesti laivan kurssia. Sitten hän sanoi jotakin, jolla ei ollut mitään tekemistä kysymykseni kanssa.
— Kun ei tuo Lelu vain putoaisi mereen, hassu tyttölapsi, joka juoksee poikanulikan perässä. Tuolla hän istuu kahareisin Pegin kanssa halkaisijapuomin päässä.
— Teillä ei siis ole vastausta meidän yhteiseen kysymykseemme? sanoin.