Kapteeni ja minä istuimme Chimbin luona. Hän nukkui kuin lapsi. Valtimo ja hengitys olivat säännölliset. Aioimme juuri lähteä ylös ja jättää lapsen nukkumaan, kun kajuutan katolta rupesi kuulumaan rapinaa.
— Sataa, sanoi kapteeni. Muutamassa sekunnissa oli rapina käynyt niin kovaksi, että olisi luullut satavan suuria herneitä ja vieläpä pieniä kiviä. Tyttö heräsi ja aukaisi silmänsä.
— Sataa! Jumalan kiitos siitä. Minun takiani olitte vähällä kuolla janoon.
Kun aioimme lähteä ylös, pyysi Chimb minua jäämään vähäksi aikaa hyttiin.
— Kuulkaa, mr. West! Minä olin Oroyassa, unissani. Ikävä, että tuo rapina alkoi juuri tällä hetkellä. Olisi ollut hyvä, jos se olisi tullut puoli tuntia myöhemmin. Mutta tapasinhan hänet — sanoi Chimb hiljaa itsekseen. Samassa aukaisi Teresia oven ja toi kupillisen tuoretta sadevettä, johon oli pantu sitroonanmehua.
— Kaada vain vähän sitä nektaria tähän lasiin, ja vie loput pois, etten juo liikaa näin alussa.
Jo kolme vuorokautta on lakkaamatta satanut, salamoinut ja jyrissyt. Ainoastaan keskipäivällä on rajuilma hetkeksi laannut. Kaikki on märkää. On vaikeata uskoa, että vedenpaisumus koskaan asettuu.
— Eiköhän tässä kohta törmätä Araratin vuorta vastaan, sanoo Mack.
— Varoitan teitä laskemasta leikkiä pyhistä asioista, sanoo irlantilainen.
— Tuossahan se jo kohoaa merenpohjasta, huutaa Fred, ja viittaa ylähangan loorinkiin päin, kun suuri kaskelotti vitkaan vääntäytyy pinnalle.