— En pane sitä päälleni.
— Ottakaa sitten konjakkiryyppy.
— En ole ottanut väkevää senjälkeen kuin Spögehålenissa.
— Anteeksi, minun täytyy nyt hoitaa vahdinpitoani ja jättää teidät.
Kello on yksitoista, minä menen kokkapuoleen lyömään kuusi lasia.
— Älä Jumalan tähden lyö; ne heräävät.
Menin laivan kokkapuolelle soittokellon luo. Tuuli oli tyyntynyt ja ensimmäisen arvoluokan tähtiä näkyi taivaalla. Ajattelin tuota kaunista naista ja ihmettelin, mikähän häntä mahtoi vaivata. Tartuin soittokellon läppään: buing, buing-buing, buing-buing, buing! kajahteli yli laivan juhlallisesti. Ei kukaan laivan nukkujista kuullut kellon soittoa — heillä oli vain aavistus siitä, että kiitävästä ajasta oli vierinyt taas tunti. Jokunen sekunti sen jälkeen Mockerevin puolelta kuului: bong, bong-bong, bong-bong, bong! Siis me kaksi naapurilaivaa olimme ajan mittaukseen nähden yhdessä. Muutamia minuutteja sen jälkeen kuului kauempana olevista laivoista kuusi »lasia». Seisoin hetkisen soittokellon luona ja katselin vähän aikaa lähinnä olevan laivan huippulyhtyä. Sen valo oli kirkas ja suuri. Sitten käännyin kauempana oleviin laivoihin päin. Niitä oli monta. Huippulyhtyjen valo oli totisesti pieni verrattuna kaukaisten ja kaukaisimpien tähtien valoihin. Viivyin siinä mietteissäni ja kun taas ajatuksistani havahduin, olin tavallisessa arkielämässä. Minulla oli vielä jäljellä tunti vahtia, ja huomenna piti Löflundin ja minun soutaa kipparia hakemaan. Sitten kai loppuisi tämä hassutteleminen kipparin rouvan kanssa. Omituinen nainen! Ovatkohan kaikki norjattaret samaa maata? — Katseltuani kiikarilla joka suuntaan ja havaittuani, että kaikki vielä nukkuivat, läksin peräpuolelle kompassihuoneen luo. En oikeastaan aikonut sinne mennäkään, sillä luulin, että kapteenin rouva oli jo poistunut hyttiinsä nukkumaan. Mutta hyvä oli, että menin.
Kun saavuin sinne, näin Kirstenin makaavan yhdessä mykkyrässä, pää skandekilla. Seisoin jonkin minuutin miettien, miksi minun pitikin joutua tähän laivaan, mokomaan »Lentävään Hollantilaiseen».
Kapteenska, mikä teitä vaivaa? kysyin.
Ei vastausta. Kannoin hänet hyttiin ja asetin vuoteelle. Puhuttelin häntä, mutta turhaan. Koetin valtimoa: ei mitään hengen merkkiä. Kädet ja jalat olivat kylmät, mutta pää lämmin. Panin sormeni ohimolle ja tunsin, että sydän tykki. Nyt tarvittiin kiihoketta. Salongissa olevan apteekkikaapin ovi oli auki. Sieltä löysin kahvikupillisen konjakkia, ja minun onnistui saada sitä pari kulausta hänen sisäänsä. Puolen tunnin kuluttua hän aukaisi silmänsä ja rupesi puhumaan. Peitin hänet ja käskin olemaan liikahtamatta, kunnes kävisin kannella.
Laiva oli jo jonkin aikaa ollut ilman vahtia. Kello oli vähän vailla puoli yksi, siis kahdeksan lasia (kello 12) oli jäänyt soittamatta. Menin kannelle ja kun kello oli täsmälleen puoli yksi, löin yhden lasin. Naapurilaivasta kuului myös yksi lasi. Kun kaikki taas näytti rauhalliselta, menin Kirstenin luo.