— Emme voi tehdä mitään.
— Mutta täytyyhän meidän jotakin tehdä.
— Kysy timpermannilta, sanoin ja jätin hänet.
Kuunari tuli hiljaa, perä edellä, päällemme. Se keinui ja kallisteli, tyhjä kun oli, sivulta toiselle, niin että luuli sen menevän nurin. Delfinen raakapuut prässättiin tiukasti paapuuriin, etteivät kävisi kiinni kuunarin raakoihin, jos sen sivu koskettaisi laivamme kylkeä. Mutta tästäkään ei olisi ollut apua, sillä se näytti tulevan suoraan perä edellä meidän kokkaamme kohti. Olisihan se voinut perä edellä tulla keskelle meidän jompaakumpaa sivuammekin, sillä laivamme ei ollut aina samassa linjassa kuunarin kanssa, vaan käänteli puolelta toiselle, kun ankkurikettinkiä oli paljon ulkona. Kun kuunari oli vain kolme laivan pituutta meistä, hävisi naisväki kajuuttaan. Delfine teki nyt käännöksen tyyrpuurin puolelle ja kuunari luisui sen paapuurin puolelta ohitse. Ihme oli, etteivät kuunarin ankkurit tarttuneet kiinni meidän kettinkeihimme; silloin olisi piru ollut merrassa. Vähän ajan kuluttua Hildur pisti päänsä ulos kajuutan ovesta.
— Selviydymmekö?
— Jo aikoja sitten.
Seisoimme kaikki laivan asukkaat katsellen, kuinka kuunari-parka läheni rantatyrskyjä.
— Nyt se kaatuu! huusi Kirsten.
Myöhemmin kuulimme kuitenkin, ettei kukaan sen miehistöstä ollut hukkunut eikä vahingoittunut.
— Tiedätkö, West, mitään tuosta kuunarista? kysyi Kirsten.