— Se on kotoisin Kristiansandista ja sen päällikkönä on kapteeni Oskar Bäck. Me kaikki kannella olijat näimme hänet, kun kuunari ihan läheltä kulki ohitsemme. Sitäpaitsi tiesimme, että hän heti sai päällikön paikan tuossa haaksirikkoutuneessa laivassa. Meidän veneellämmehän sekä kapteeni että ensimmäinen perämies saatettiin kuunariin.
— On kauheata, että kapteeni Bäckille on käynyt niin pahasti. Häntä en tosin voinut sietää, mutta tunnustan mielelläni, että hän ulkonaisesti kohteli minua hienosti ja hyvin. Mitäpä, jos antaisin hänelle muutamia tuhansia kruunuja, että hän pääsisi elämän alkuun, sanoi Kirsten.
— Se on turhaa! Hänellä on rahaa, enemmän kuin osaatte aavistaakaan, selitin minä.
— Oma syynsä, miksei pitänyt laivastaan parempaa huolta, yhtyi puheeseen Hildur.
— Turhia puhut, Hildur, vahinko tulee kenelle hyvänsä, vastasin siihen.
Lavanto oli nyt rajuimmillaan. Nähtyämme kuunarin kovan kohtalon, rupesimme ajattelemaan omaa laivaamme. Olin varma siitä, että kettingit kestäisivät. Ei siis mitään hätää, jos vain meren pohja oli sitä laatua, että ankkurien koukut upposivat juurta myöten ja pysyivät paikoillaan. Panin luotauspainon onttoon talia, laskin sen pohjaan ja nostelin sitä edestakaisin. Vedettyäni painon ylös, huomasin siihen tarttuneen sinisavea.
— Mitä luulet, pysymmekö paikoillamme? uteli Kirsten.
- Varmasti pysymme.
Miesten kanssissa juotiin kahvia ja keskusteltiin. Ei kukaan puhunut enää keltarutosta. Arveltiin näet, että kulkutaudin aika jo on ohi, kun pääsemme Rioon. Laivan korjaus oli kestänyt niin kauan ja vieläkin meni viikkoja, ennenkuin päästäisiin lähtemään. Timpermannilla oli vielä suuri pakka Mossroos-nimistä tupakkaa.
— Puhdistakaa pojat piippunne, niin minä uuden laivanomistajan, lauantain ja sunnuntain kunniaksi aukaisen tämän.