Läksin kapteenin mukana maihin pestaamaan laivaväen täydennykseksi kahta miestä. Olin Biskajan myrskyssä nähnyt, että olimme kaikki Sörensenin itaruuden uhreja.
Miesten mönsträys siirsi laivan lähdön vuorokautta myöhemmäksi. Mutta palava haluni päästä vihdoinkin lähtemään aavalle merelle ei estänyt minua täysin aistein ihailemasta Cadizin ihmeellistä kuuta — käsi kädessä Kirstenin kanssa.
Kirjoitin laivan päiväkirjaan: Maaliskuun 1 päivä kello 6 ep. vuonna 18—. Alamme nostaa ankkuria.
Ankkurin ja laivan välimatka lyheni sitä myöten, kun kettinki nousi ylös. Kun se näytti olevan kohtisuorassa ja irti pohjasta, oli se siis irti Euroopastakin.
— Hyvästi Eurooppa! huudahti Kirsten, kun hiljainen kaakkoistuuli hitaasti työnsi Delfineä pois vanhan maailman mantereesta.
Mutta tuuli yltyi ja vauhti lisääntyi. Muutaman tunnin kuluttua puhalsi jo navakasti paapuurin puolelta, ja Delfine painoi oikean puoleisen kylkensä syvälle Atlantin aaltoihin. Kello yhden aikaan söi miehistö viimeisen yhteisen aterian kanssissa samaten kuin päällystökin kajuutassa. Seisoessani ruorimiehen vieressä kompassihuoneen luona, tuli Kirsten luokseni.
— Merituuli raukaisee, menen nukkumaan vähäksi aikaa. Ole hyvä ja herätä minut ajoissa, ennen auringon laskua.
Sitten ilmestyi Hildur, jota vaivasi lievä meritauti. Hän talutti
Magdaa.
— Ei lapsi saa olla kannella tällaisella ilmalla, sanoin ja vein Magdan alas äitinsä luo.
— Ensimmäinen perämies, olkaa hyvä ja reilatkaa loki, pyysin tätä.