Hän sattui seisomaan Hildurin vieressä ylähangan puolella ja selvitteli lokinuoraa. He näkyivät, vanhoja Trondhjemin tuttuja kun olivat, jo ehtineen uudelleen ystävystyä. Samassa Hildur kumartui yli laidan ja rupesi uhraamaan merenjumalalle. Tauti tarttui ensimmäiseen perämieheenkin. Ja niin he uhrasivat yhteisvoimin.
Tuollaista ei rouva Atalanta sietänyt. Se oli vastoin lakia. Joka tahtoo uhrata merenjumalalle, uhratkoon alahangan puolella. Atalanta sylkäisi kymmenkunnan ämpärillistä suolavettä vasten uhraavien naamaa.
Ei ollut ihme, että herroja kapteeni Hans Holgersenia ja perämies Eddi Stroomia vaivasi meritauti. He, etenkin Holgersen, eivät vuosikausiin olleet käyneet merellä. Eikä sitäkään kannattanut ihmetellä, että Hildur, joka kuukausien kuluttua ensimmäisen kerran taas oli tuulessa, kantoi uhrinsa merenjumalalle.
Kun oli lokattu — mitattu Delfinen vauhti —, piti ensimmäisen perämiehen mennä kirjoittamaan tulos lokikirjaan. Minä otin kuitenkin sen tehdäkseni mennessäni kajuuttaan, sillä lokikirjan tahriminen on merimiehen suurimpia syntejä.
Ilma oli ihana, oikea merimiehen ilma. Aurinko paistoi vielä korkealla taivaalla. Herättäisinköhän jo Kirstenin? Sitä ei minun kuitenkaan tarvinnut tehdä. Kun Hildur lähti alas kalpeana ja huonona, tuli Kirsten kannelle punaposkisena ja reippaana.
— Vieläkö näkyy maata? kysyi hän.
— Maa katosi näkyvistä jo kaksi tuntia sitten, vastasin. Laivan peräkannella ei ollut ketään muita kuin hän ja minä, lukuunottamatta ruorimiestä. Asetuimme kajuutan ylähangan puoleisen seinän viereen, parhaaseen tuulensuuhun. Tuuli oli siksi kova, ettei tavallinen puhe kuulunut, vaan täytyi joko huutaa tai vaieta. Seisoimme samassa paikassa kuin Hildur ja ensimmäinen perämies äsken. Atalanta tosin sylkäisi silloin tällöin, mutta tämä ei meitä liikuttanut. Se käyttäytyi hienosti; ei se antanut meille ämpärikaupalla, niinkuin oli antanut Hildurille ja Stroomille. Mutta emmehän olleetkaan meritautisia. Tunsimme olevamme voimakkaita, nuoria ja häikäilemättömiä.
— Roiski vain, rakas mereni, vettä päällemme, emme siitä suutu, etkä sinä sillä pahaa tarkoita. Roiski meille rakkauden roiskeita, huudahti Kirsten ja puristi kättäni pienellä voimakkaalla kädellään.
Ajattelin ensin itsekseni ja huusin sitten läpi tuulen hänen korvaansa:
— Meri ja nainen ovat kohdanneet toisensa!