Kun nämä määräykset oli täytetty, tuli staakipurjeiden vuoro. Iso staakipurje jätettiin paikoilleen ja prikipurje reivattuna nostettiin ylös. Viimeksimainituilla purjeilla oli vain tehtävänä saada laiva tottelemaan peräsintä ja siten pysymään määrätyssä suunnassa hirmumyrskyn kestäessä. Samalla kun musta seinä tulikirjoituksineen läheni meitä, oli taivas tähtikirkas. Seisoimme kaikki kannella, katsellen ihmettä; epätietoisina siitä, mitä tuleman piti, voimatta tehdä muuta kuin mitä jo olimme tehneet…
Kun musta seinä oli noin virstan matkan päässä meistä, kuului ääni, ja näytti siltä kuin olisi satanut lasihelmiä. Yht'äkkiä se oli päämme yllä. En tiedä, miksi sanoisin sitä, mutta paremman nimityksen puutteessa sanon sitä massaksi, joka oli muodostettu vedestä, salamasta ja ukkosen jyrinästä. Satoi »salamavettä» niin kovasti, ettei ukkosen ääntä laisinkaan voinut kuulla. Tuuli ei kulkenut tällä kertaa ukkosen ja sateen seurassa. Tähdet olivat hävinneet. Koko maailma oli tulista vesimassaa.
— Kyllä nyt tulee vedenpaisumus ja on jo, vaikeroi timpermanni.
Kapteeni Holgersen, joka vähän aikaa oli katsellut vedenpaisumusta, pakeni kuin märkä koira, häntä jalkojen välissä, hyttiinsä ja sammutti valon.
Sinä yönä ei kukaan nukkunut, eikä kukaan ollut kuiva. Veneet täytettiin eli oikeastaan täyttyivät vedellä, kun pohjareiät ensin olivat tukitut. Kaikki miehet istuivat kannella ja pesivät vaatteitaan. Ei tarvinnut turvautua pesuastioihin. Delfinen kansi oli yhteinen pesuastia. Vettä tuli niin paksulti, etteivät skantäkkireiät voineet viedä sitä ulos. Kun aamu valkeni, lakkasi ukkonen käymästä ja sadekin heikkeni tunniksi eli pariksi. Nyt raahattiin miehissä tyhjät ja täytetyt vesitynnyrit esiin. Viimeksimainitut tyhjennettiin ja huuhdottiin valmiiksi ottamaan uutta sisään. Kun sade oli levähtänyt, alkoi se taas ja sitä kesti yhteen menoon kaksi vuorokautta. Ei ollut tuulta, joten prikimme ajelehti omin päinsä. Suuri vesitiinumme, jonka paikka oli kokkaäyrään alla, vedettiin esille; siinä kylpivät ensin naiset, sitten miehet. Vettä oli niin viljalti, että sai muuttaa uutta niin usein kuin tahtoi.
Nyt ei ollut vesipulaa eikä juuri muutakaan hätää. Ilma oli ihana ja tuli päivä päivältä aina paremmaksi, mitä lähemmäksi pasaadia pääsimme. Suolavesi ja puhdas, kuiva meri-ilma antoivat voimia. Suolaa sisäisesti ja suolaa ulkonaisesti. Joka päivä suolakylpyä tiinussa, joka seisoi kanssin etupuolella, ja sitten vähintäin tunnin verran ilmakylpyä tämän jälkeen. Merivesihän on tarpeeksi suolaista: 4.30%, josta noin puolet clornatriumia ja loppu rikkihapponatronia, clorcalsiumia ja clormagneesiumia. Suomenlahden vedessä ei ole suolaa edes yhtä prosenttia.
Olimme viimeinkin koillispasaadissa, ihanassa pasaadissa, jossa aina puhaltaa tasainen koillistuuli. Ei ole koskaan myrskyä eikä tyyntä. Harvoin on pakko pramipurjeitakaan pärjätä. Purjeiden asemaa ei tarvitse sanottavasti muuttaa, koska tuulen suunta vain muuttelee muutamia asteita. Sade on tässä pasaadissa harvinainen. Pasaadin rajat ekvaattorin molemmin puolin ovat: pohjoispuolella kravun- ja eteläpuolella kauriinkääntöpiirit, ja niiden matka ekvaattorista 23° 27,5' molemmille puolille; siis sama kuin maapallon akselin kallistus ekliptikaa kohti. Ei ollut enää kalan puutetta. Sitä sai niin paljon kuin halusi nostaa merestä. Maukkain kala oli eräs, jota englantilaiset merimiehet kutsuvat dolfiniksi ja norjalaiset delfiniksi. Tämä on tavallinen kala eikä mikään delfini-pyöriäinen. Mainitun kalan pituus vaihtelee 2—4 jalkaan. Se on kuhan näköinen ja maukas. Pää on monitorin kokan näköinen, jonka vuoksi sitä sanotaan moniittorikalaksi eli vain moniittoriksi. Hyvin tavallinen kala oli bonito, joka ei ole niin suuri kuin edellä mainittu eikä niin hyvän makuinen, mutta erinomaisen kaunis. Se on väriltään ja muodoltaan lohen näköinen ja vähän sen makuinenkin.
Mitä täkyyn tulee, olivat kalat hyvin vaatimattomia. Ne tyytyivät tavallisesti valkoiseen tilkkuun. Joskus, jos sattui olemaan, saivat ne lihapalasen. Kaloilla ei ollut valikoimisaikaa, sillä laiva kulki usein kovaa vauhtia. Kalastusvehkeen, niin koukun kuin siimankin, tuli olla vahva. Väliin koetettiin syödä pyöriäistäkin, kun ei sattunut olemaan kalaa. Tavallisesti otettiin vain veri, eläin ripustettiin staakiin eli vantteriin ja sitten kirveellä pyrstö poikki. Yhdestä pyöriäisestä tuli lähes tuopillinen verta, josta tehtiin palttua, rasvasta kun ei ollut puute laivassa. Pyöriäisen pituus on kaksi eli kolme kyynärää ja näitä pyydystettiin harppuunilla. Valaita, suuria ja pieniä, näkyi tuon tuostakin. Väliin ne seurasivat laivaa tuntikaudet. En ole koskaan merimatkoillani nähnyt niin paljon merieläimiä kuin tällä matkalla. Valaitahan on useampia laatuja. En tietänyt, mitä ne olivat nimeltään. Lukemassani eläinopissa puhuttiin vain kolmesta eri laadusta: ne olivat kaskelotti (phyceter macrocepalus), Grönlannin valas (balena mysticetus) ja nokkavalas (balena bobs). Pyöriäisiä harppunoitaessa sai olla varovainen. Heti kun harppuuni oli heitetty, oli sen varressa oleva nuora laskettava irti kädestä, muuten veti se miehen mukanaan mereen. Nuora, jonka toinen pää oli köytetty tavallisesti ankkuripeliin, tuli kovaan jännitykseen laivan vauhdin takia. Tarvittiin väliin pari kolme miestä vetämään saalis laivaan. Usein tapahtui öiseen aikaan, kun oli hiljaista, että ruorimiehen takaa kuului ikäänkuin äänekäs huokaus. Valas oli silloin ihan lähellä laivan perää ja suihkutti vettä. Ei ollut harvinaista, että joukko, ehkä puoli tusinaa, näitä suuria eläimiä kauniilla ilmalla ajoi toisiaan takaa, jolloin ne loikkasivat korkealle vedestä. Mutta se oli silloin, viitisenkymmentä vuotta sitten. Valaan pyydystäjiä oli verraten vähän. Pyydystystapa oli hankala ja vaarallinen eikä siihen aikaan tarvittu kuin pieni murto-osa sitä rasvamäärää kuin nykyjään. Mainittakoon vielä yksi meri-eläin, joka esiintyy pasaadivyöhykkeessä sankoissa laumoissa, etenkin Etelä-Amerikan länsirannikolla, jossa näitä ankkurissa olevan laivan vieressä on niin paksulta, että voi vaikka ammentamalla nostaa niitä veneeseen. Tarkoitan lentokalaa, joka maultaan on melkein parasta, mitä olen syönyt. Näitä oli mahdoton saada käsiinsä, ne vain lensivät lukemattomissa joukoissa suurempia kaloja pakoon. Usein ne lensivät laivan sivua vasten ja putosivat kuolleina alas. Toisinaan ne syöksähtivät laivan sisäänkin. Lentokala on suuruudeltaan ja näöltään kuin sisäjärven siika, eroaa siitä vain siinä, että sillä on siivet — suuret vahvat evät. Sen maku on kuin siian, mutta vielä parempi.
Elämä Delfinellä oli mielenkiintoista. Muunmuassa luimme ahkerasti englanninkielisiä merioppikirjoja ja laskimme merioppi-esimerkkejä. Tähdistä ei ollut puutetta, niistä saimme hyviä korkeuksia ja kulmia. Kapteeni Holgersen, joka oli hyvä navigatööri antoi meille nuoremmille opetusta ja oli mielissään siitä, että kysyimme häneltä, mitä emme itse tietäneet.
Eräänä päivänä kuului melua ja kolinaa laivan peräpuolelta; oli saatu ylös suuri haikala. Sekös pomppi ja löi pyrstöllään kajuutan seinään niin että jytisi, mutta saatuaan muutamia spaakin iskuja heitti peto henkensä.