— Tuo mokoma puhuu Pohjantähdestä ja katseiden yhtymisestä, vaikka juoksee Hildurin perässä, minkä ehtii. Hän käy liian hienosti puettuna ollakseen merellä ja tuhlaa suunnattomasti vettä. Onkohan sitä paljonkaan jäljellä?
— Ei ole vallan paljon, sanoin.
— Herra Jumala. Joko meille taas tulee veden puute?
— Älä pelkää. Kohta olemme vaihtelevien tuulien vyöhykkeessä; siellä saamme paljon vettä.
Tuuli rupesi tyyntymään ja kääntyi aivan yht'äkkiä suoraan vastakkaiseksi. Lopulta se tyyntyi kokonaan. Laiva alkoi keinua kovasti. Se heittelehti puolelta toiselle, niin että väliin pisti skantäkin veden alle.
— Kyllä se kohta asettuu, kunhan vain lonka lakkaa käymästä. Tuo pilvi tuolla panee merenpinnan tasaiseksi.
Paksu musta pilvi tulikin päällemme ja alkoi antaa vettä kaatamalla. Oli mahdotonta heti ruveta vettä keräämään, koska laiva kallisteli niin, että vesi koskena kulki yhdeltä puolelta toiselle. Tunnin kuluttua lonka lakkasi käymästä ja meren pinta tuli tasaiseksi. Nyt kerättiin taas vettä. Oli turhaa koskea prasseihin ja väännellä raakoja edestakaisin, sillä olimme lähellä ekvaattoria, 1°30' sen pohjoispuolella.
Jonkin aikaa myöhemmin seisoimme Kirstenin kanssa, katsellen kaukaa vedentuloa.
— Minua niin peloittaa, sanoi hän. — Olen monena yönä nähnyt samaa unta, se on ollut jatkuvaa. Ensimmäisenä yönä näin unen ensi osan ja viime yönä sen viimeisen osan. Mutta nyt en muista mitään muuta kuin että olin tekemisissä kirkon kanssa.
Rauhoitin häntä, saatoin hänet hyttiinsä nukkumaan ja hän nukkuikin heti.