— West! kuului nyt Eddi Stroomin ääni. — Mene rouva Kirstenin luo, hän kysyy sinua.
Kirsten makasi silmät auki, Magda vieressään. Hildur istui tuolilla vuoteen luona. Hän käski Hilduria poistumaan ja ojensi kätensä.
— Missä on lapseni? — Vieressäsi, vastasin.
— Missä olet ollut koko yön? Hän on istunut täällä, se, joka on tahtonut syöstä minut Sokeritopalta alas. Tiedätkö Sokeritopan, sen korkean ihanan vuoren, joka on Rion satamaan johtavan salmen luona. Olen kuullut siitä niin monta kertomusta, mutta nyt vasta olen sen nähnyt.
Kirsten ummisti silmänsä ikäänkuin nukkuakseen, mutta hengitti raskaasti ja vaikeasti. Minun täytyi toisinaan nostaa hänet istualleen, ettei hän tukehtuisi. Taas rupesi satamaan ja salamoimaan. Tämä oli oikeata ukonilmaa, ukonilmaa kauheinta laatua, eikä pelkkää ilotulitusta kuten yöllä. Väliin sade kuitenkin lakkasi ja jyrinää kuului salamoiden välissä. Kun hytti oli kirkkaimmassa salaman valaistuksessa ja jyrinä kovimmillaan havahtui Kirsten ja nousi istumaan, sanomatta sanaakaan. Vasta kun ukonilma oli tauonnut, hän rupesi puhumaan.
— Missä Magda on?
— Hildur vei hänet kanssaan.
Kokki toi kahvia. Kun Kirsten oli juonut, hän selvisi ja sai voimia.
— Älä lähde pois. Saat kuulla. Olen ollut kaiken yötä unien maailmassa, nähnyt ja kuullut paljon kaunista, mutta myös hirvittävää. Muistan selvästi viime yön unet. Ne muodostavat nyt yhden ainoan kokonaisuuden. Kerron sen sinulle niin kauan kuin muistan. Minä tulin Delfinellä Sokeritopan salmeen, joka johtaa Rion satamaan, missä monet suuret ja pienet laivat ovat ankkurissa. Tiedäthän, että Sokeritoppavuori näkyy kauaksi merelle, samoin kuin eräs toinenkin huomiota herättävä vuori. Sitä kutsutaan »Isonenäiseksi», koska se mereltä katsottuna näyttää mieheltä, joka makaa selällään rannikon suunnassa, katsoen kaakkoa kohti, ja näytellen isoa kotkannenäänsä. Olimme päässeet tuon kapean salmen kapeimmalle kohdalle, kun Delfine tarttui pohjaan kiinni. Katselin ympärilleni, mitä nyt olisi tehtävä, jotta pääsisimme irti ja pääsemmekö ollenkaan. Mikä oli syynä siihen, että Delfine, joka on pienenlainen laiva ja ennen täydessä lastissa uinut salmen läpi, nyt tarttui kiinni? Ajattelin myös, että joku teistä kolmesta laivanpäällysmiehestä, mahdollisesti kaikki kolme, olitte syypäitä onnettomuuteen. Lopulta syytin itseäni. Minkätähden annoin ottaa niin paljon lastia, että laiva painui näinkin syvälle. En löytänyt ketään ihmistä laivasta, vaikka etsin kaikki paikat. Rupesin hädässäni huutamaan apua, mutta turhaan. Nostin katseeni taivasta kohden ja pyysin Jumalalta apua. Mutta taivasta en nähnyt, vaan sensijaan helvetin, palavan helvetin. Rukoilin, että Jumala, ellei hänellä ihanassa taivaassaan ollut paikkaa minulle vaivaiselle syntiselle, edes antaisi minun kuolla helvetin tulessa silmänräpäyksessä, jottei tarvitsisi kauemmin kärsiä. Helvetillinen näky katosi. Istuin laivan keskikannella suurluukun laidalla, ja minua paleli. Taivas oli tähtikirkas. Etsin silmilläni tuota ihanaa Etelän-ristiä, joka näkyy vain eteläiselle pallonpuoliskolle, mutta turhaan. Sen sijaan näin Pohjantähden, Stella polariksen. Ihmeellistä, kuinka se, joka on circum polaris-tähti voi näkyä ekvaattorine eteläpuolella. Sanoin itsekseni: Ihana Pohjantähti! Kuinka sinä, joka näyt vain maapallon pohjoispuoliskolla ja loistat kirkkaimmin yllämme Pohjolassa, olet eksynyt tänne? Silloin kuului astraaliääni, se tuli Pohjantähdestä: »Pieni Kirsten! jos menit mihin tahansa, niin Stella polaris sinua aina seuraa. Tahdon sanoa sinulle, että kotisi on Pohjolassa, siellä sinä menestyt. Jos painat juuresi etelän maaperään, niin ne kuihtuvat. Minä, Stella polaris, näin sinun hätäsi ja tuskasi. Näin, että etelän tulipunainen helvetti tahtoi polttaa sinut tuhaksi. Tulin avuksesi, enkä aio jättää sinua, vaan vien sinut Pohjolaan takaisin. Siellä olet syntynyt ja kasvanut ja siellä kuolet. Kun lepäät haudassasi, loistan joka yö rauhaa pienelle Kirstenille.» Sitten kävelin tähtikirkkaassa yössä edestakaisin Delfinen kannella; minua ei enää vähääkään peloittanut, en tuntenut olevani yksin. Olin onnellisempi kuin koskaan ennen. Olin valmis kuolemaan, missä tahansa, mieluimmin kuitenkin Pohjolassa. Pohjantähti oli luvannut pitää »kansivahtia», silloin kun minulla on ikuinen vapaavahti.
— Älä lähde, uneni ei ole lopussa. Laivan tyyrpuurin puolella rupesi valkenemaan, ja Sokeritopan alaosa oli jo täydessä valossa. Pian näkyi jo vuoren huippu. Vuoren puoleisesta rannasta saapui vene, jossa seisoi mies; muuta väkeä ei veneessä näkynyt. Vene kulki itsestään, ilman purjeita ja ilman soutua.