— Niin, miten se käy päinsä?
— Ei muuten kuin nostamalla, pyydetään apua »Suurinenäiseltä», sanoi haamu, joka osasi vähän naapurinsa kieltä.
Sitten astuimme kajuuttaan ja lordi lausui muutamia sanoja, joita en minä eivätkä muutkaan nykyajan ihmiset enää ymmärrä, sillä »Suurinenäinen» oli vanha mies. Kun ovi oli saatu kiinni, rupesi prikin runko ja taklaasi rutisemaan ja natisemaan ja pohja raappasi salmen pohjaa. Sitten mentiin läpi ilman, jonka jälkeen tuntui väkevä tärähdys. Kaikki tuo oli tapahtunut vähemmässä kuin puolessa minuutissa. Astuimme ulos kajuutasta.
— Hän nähtävästi nosti meidät liian korkealle, väkevä kun on.
Priki seisoi Sokeritopan huipulla.
— Hyvä on, että hän nosti meidät tänne saakka. Nyt voin sanoa, ettei kukaan ole ollut korkeammalla kuin minä, eikä pääsekään korkeammalle.
Näköala levisi vapaana yli ihanan Rion ja sen ympäristöjen, mutta kaikki näytti kuolleelta.
— Herra Jumala, kuinka pääsemme alas täältä! huudahdin. Jos sinä vain olisit ollut mukana, olisin tyytynyt tähänkin lepopaikkaan. Mutta haamulordi ja Suurinenäinen eivät olleet erittäin hauskaa seuraa. Kuule, mahtaakohan haamu tarkoittaa pahaa? Niin, haamulordi veti minut nyt taas kajuuttaan, vakuuttaen, että me kyllä pääsisimme alas. Sitten sulki hän kajuutan oven sanoen: Vanhus Suurnenäinen on rumanpuoleinen ja häpeää etenkin nenänsä kokoa.
Kun haamulordi vielä oli lausunut muutaman sanan, tuntui ja kuului taasen ratinaa ja natinaa ja sitten kova loiskahdus. Suurinenäinen oli laskenut prikin vähän varomattomasti veteen. Nyt ei haamulordia enää näkynyt missään. Menin kannelle. Priki oli siirretty salmesta vähän matkaa kaupunkiin päin. Olin taas yksin. Kun katselin salmen läpi aavalle merelle, näkyi sieltä tulevan tyhjä vene. Pian oli se laivan sivulla. Sen eteen oli valjastettu: keskelle tumlari ja tumlarin molemmille puolille pyöriäinen. Molemmilla pyöriäisillä oli harpuunin haava, joka oli parantumaisillaan. Astuin veneeseen. Se vei minut Neekerirantaan. Veneessä oli istunut kolme näkymätöntä olentoa. Noustuani maalle, eivät ne enää olleet näkymättömiä, vaan auttoivat minut ylös rantasillalle. Tunsinkin nuo olennot! Ne olivat: Halvor, sinä ja eräs nainen, eli oikeastaan teidän haamunne, jotka olivat pukeutuneet entisiin ruumiisiinne. Kävelimme nyt Santa Marian tuomiokirkkoa kohden. En välittänyt Halvorin enkä tuon toisen haamusta. Olihan Halvor jo aikoja sitten kuollut eikä naisen haamu minua liikuttanut. Kävelin sinun rinnallasi.
Tuomiokirkossa istui keisari Don Pedro valtaistuimellaan, joka oli siirretty sinne. Nainen polvistui keisarin eteen ja kysyi, kuuluiko Halvor hänelle vaiko minulle.