— Halvor kuuluu sinulle, vastasi keisari.
Kun katsoin ympärilleni, seisoi Delfinen laivaväki aivan lähellä meitä.
Laskin heidät: siinä he kaikki olivat.
Yht'äkkiä huudettiin: kirkko palaa! Kohta oli se täydessä tulessa ja tuli kuumotti kovasti. Jotkut kuitenkin löysivät piilopaikan ja säilyivät palohaavoilta. Päästyämme ulos, laskin taas olimmeko kaikki Delfinen asukkaat jäljellä. Laskin moneen kertaan, mutta en nähnyt kaikkia. Monta oli poissa. Ei ollut jäljellä kuin kapteeni Holgersen, Hildur, Magda, kokki, Nelson-valkeaverinen, sinä ja minä. Sellainen oli uni, jonka nyt olen nähnyt kolmena yönä perätysten.
— Pieni Kirsten uninesi!
Koetin laskea leikkiä, mutta en saanut hänen näkyjään mielestäni.
Pääsimme vihdoinkin tuon kiusallisen ekvaattorin yli, joka aina antaa tyyntä, sadetta, salamaa ja vaihtelevaa tuulta. Olimme jo kymmenen astetta sen eteläpuolella ja jäljellä oli siis kolmetoista sille leveyspiirille, jolla Rio osapuilleen sijaitsee, nimittäin kauriin käännepiirille.
Vapunpäivänä näkyi auringon noustessa maa ensimmäisen kerran. Olikin jo kaksi kuukautta siitä kuin näimme sen viimeisen kerran, nimittäin Cape Frion, josta rannikko alkaa kulkea länttä kohti.
Laivan suunta muutettiin nyt. Perämiehelle annettu määräys kuului: länsi, yksi viiva etelään. Sokeritoppa ja Suurinenä tulivat vähitellen näkyviin kaikessa komeudessaan auringon valaistuksessa. Päästyämme kauniin, kapean Sokeritoppasalmen läpi, jossa pieni palmusaari toimii väylämerkkinä, oli edessämme ehkä maailman kaunein paikka ja maisema.
Ankkuroituamme nousi kapteeni heti mennäkseen maihin virallisille toimituksille. Palattuaan takaisin, hän kertoi, että keltarutto riehui pahimmillaan. Sen aika ei siis ollut ohi, kuten oli luultu.
Seuraavana aamuna varhain näkyi monessa laivassa lippu ylhäällä etumaston huipussa. Se merkitsi, että pelätty vieras edellisenä yönä oli tullut laivaan.