Kaksi pientä höyrylaivaa — sairaalalaivoja — risteili pitkin päivää satamaselällä, alituisesti vieden sairaita keltakuumesairaalaan, joka sijaitsi puolen tunnin päässä satamaselän pohjoisrannalla, ihanassa aarniometsässä.
Sairaalan päärakennus, komea kuin linna, sijaitsi palmujen ja muiden troopillisten puiden ympäröimänä matalalla kummulla. Rannasta, laivasillalta johtivat mukavat leveät kiviportaat tänne. Hautuumaalle, joka sekin sijaitsi merenrannalla, oli puoli virstaa. Täällä makasi hiekassa paljon merimiehiä monesta eri maasta ja uusia muutti sinne joka päivä nukkumaan viimeistä untaan. Mainitussa suuressa sairaalassa, johon mahtui satoja potilaita, oli kaikki maksutonta.
XXIII.
Lastin purkaus kävi nopeasti. Senjälkeen ruuma puhdistettiin kahvilastia varten. Saatiin kuulla, ettei kahvia tule pitkiin aikoihin, ehkei kuukausiin. Meillä ei niinmuodoin ollut muuta tekemistä kuin pitää laiva puhtaana sekä kastella kantta ja kattoja, etteivät ravistuisi. Laivaan tuotiin joka päivä tuoretta lihaa, vihanneksia ja hedelmiä. Ruoka oli siis kuninkaallista, mutta se ei maistunut kenellekään. Kukin ajatteli viimeistä päiväänsä. Kapteeni Holgersen ehdotti, että jättäisimme prikin ja muuttaisimme Buono Sanitaan, kaikki, paitsi miehistöä, jonka täytyi jäädä paikalleen. Yhden päällysmiehistä kumminkin pitäisi jäädä laivaa hoitamaan. Heitettiin arpaa; se lankesi Eddi Stroomille. Eddi veti syvän huokauksen ja hänen kasvonsa vaalenivat niin paljon kuin auringon paahtaman merimiehen kasvot voivat vaaleta.
— Sinä saat mennä Buono Sanitaan, sanoin; minä jään tänne; sinua surevat ja tarvitsevat vaimosi ja lapsesi, minua ei sure eikä tarvitse kukaan.
— Kiitos, West! Mutta sellainen raukka en kuitenkaan ole. Päätöksessäni pysyn.
— Jos päätöksesi on peruuttamaton, niin minä jään myös. Enkä minäkään mieltäni muuta.
Luuppi laskettiin alas ja vedettiin paraatirapun viereen. Holgersen ja
Hildur olivat jo valmiina.
— Mitä odotat, Kirsten? Meidän on pidettävä kiirettä. Aurinko laskee kohta.
— En lähde laivastani ja