— Kapteeni ja Hildur istuivat jo luupissa.
— Minä tahdon mukaan, huusi Magda.
— Sehän on luonnollista, että lapseni myöskin menee. Kuinka en tullut ajatelleeksi tuota.
Kun Magda oli pesty ja puettu, tuli hän kannelle pieni matkalaukku kädessään. Sitten hän meni jokaisen miehen luo ja jätti hyvästi. Kyyneleet vuotivat näiden silmistä. Mutta Löflund itki ääneensä ja oli lohduton.
— Rauhoitu, Löflund! Magdalla on parempi siellä kuin täällä, sanoi
Kirsten.
— Sen minä hyvin tiedän ja tiedän myös, että Magda on ainoa, joka on minusta pitänyt tässä laivassa ja monesti pitänyt minua hyvänä. Minä kuolen, siitä olen varma, sillä äitini oli yöllä täällä ja syleili minua. Nyt minua ei enää sylelle kukaan muu kuin kuolema.
Näimme kuinka luuppi saapui Neekerirantaan ja kuinka kolme delfineläistä hävisi ihmisvilinään.
Seisoimme kuin kivettyneinä vähän aikaa, ei kukaan sanonut sanaakaan. Ensimmäinen, joka antoi elon merkin oli Löflund. Hän sanoi katuvansa, ettei ollut antanut Porvoon rannassa vanhan äidin syleillä jäähyväiseksi, kun ihmisiä oli näkemässä. Vasta vähitellen hän tyyntyi Kirstenin lohdutuksiin. — Niin pehmeäksi voi miehen murikoida keltakuoleman kaamea varjo.
Luuppi, joka oli vienyt kolme delfineläistä, palasi takaisin. Me olimme kaikki kannella äänettöminä. Kirsten nouti virsikirjansa ja piti keskikannella rukouksen. Lopuksi hän lauloi lempivirtensä: Ken itsens' uskoo Jumalall', ei rakenn' hiedall' juoksevall'.
Joka aamu liehui jossakin laivassa kuolemanlippu. Kävimme usein kaupungissa; eihän tartunta siellä ollut suurempi kuin satamaselälläkään. Tavallisesti emme menneet pitemmälle kuin Neekerirantaan. Täällä saimme »Dulcinean» kioskista sigariittoja, maan mainiota kahvia, maitoa ja kermaa. Dulcinea, joksi merimiehet häntä kutsuivat, oli lihavanlainen nuorehko neekerinainen. Hän oli hyvin musta, mutta vaikka hänen tukkansa oli lyhyt ja muistutti lampaan nahkaa, ei hän ollut ollenkaan ruma. Päinvastoin olivat kasvonpiirteet melkein kauniit. Hänen apulaisensa, kreolinuorukainen ja yhtä musta neekerityttö kuin hän itsekin, hoitivat maitotaloutta ja Dulcinea tarjoili kahvia. Keski-ikäinen neekeri lypsi lehmiä, jotka seisoivat vähän matkan päässä kioskista, sitä myöten kuin maitoa tarvittiin. Dulcinea ja hänen väkensä olivat erinomaisen siistejä. He olivat puetut lumivalkoisiin pukuihin. Tuontuostakin he pesivät kasvojaan ja käsiään.