Eihän neekeri pesemällä valkene, mutta ei hän mustemmaksikaan tule, oli tapana sanoa Brasiliassa. Kaikki merimiehet, etenkin pohjoismaalaiset pitivät Dulcineasta ja hän heistä.
— Oletko, nuorukainen, saanut aamukahvisi? Ellet ole, niin tule tänne.
Ei merkitse mitään, onko sulia rahaa tahi ei.
Dulcinea oli hyvissä varoissa, sen näki kaikesta. Hän oli hyvä katolinen ja uskoi sokeasti. Yhdessä asiassa hän kuitenkin rikkoi Jumalaa vastaan. Hän syytti Luojaa siitä, että hänet oli luotu neekeriksi. Asia olisi jotenkuten korjaantunut, jos hän vain olisi saanut valkoisen miehen puolisokseen. Mieluimmin hän olisi tahtonut pohjoismaalaisen, reilun, raittiin, valkeaverisen ja punaposkisen merimiehen.
— Rukoilen Jumalaa monta kertaa päivässä, että hän suojelisi teitä, kaunis senjora, ja tuota nuorakaistanne, selitti hän Kirstenille.
XXIV.
Päiviä kului. Vielä toistaiseksi olimme pysyneet terveinä, mutta meistä kaikista tuntui samalta kuin ihmisistä, joita mielipuoli uhkailee pistoolilla. Ase voi laueta minä hetkenä hyvänsä, ja silloin hukka perii jonkun — varmasti!
Alakuloisuuttamme tehosti vielä kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi lahdella. Lasien lyönti, samoinkuin huvit ja avioliittojen solmiaminen oli kielletty niin kauan kuin keltarutto raivosi. Tilapäisesti pääsimme kerran iloisemmalle tuulelle, kun pari suomalaista ystävää tuli minua tapaamaan ja me joimme heidän ja oman maljamme. Mutta sitä ankarampi oli kohmelo, kun taas heräsimme armottomaan todellisuuteen. Varsinkin Eddi Stroomin tila oli säälittävä, sillä kaiken kukkuraksi hänessä heräsi katumus kaikkien uskottomuuksiensa johdosta. Kirsten lupasi pitää huolta hänen perheestään, jos huonosti kävisi, ja sai hänet vihdoin tyyntymään. Mutta surkeimmin kävi suomalaisten ystäviemme.
Näimme seuraavana päivänä, että lippu heidän laivansa etumaston huipussa liehui. Toinen sairaalan risteilijöistä kiirehti laivaan. Näin kiikarilla nuo molemmat vanhat Porvoon ystävät. Toinen talutti toista alas laivaan. Taluttaja oli vanha merimiestuttavani, jonka kanssa olin purjehtinut samassa laivassa, ja talutettava nuori ylioppilas, joka oli ensimmäisellä merimatkallaan. Kun sairaalan laiva kulki läheltä aivan peräpuolitsemme, nostin lipun nuorelle suomalaiselle ylioppilaalle, joka, kuten niin moni muu ei enää ollut näkevä isänmaatansa.
Laivassa pidettiin illoin aamuin rukous. Minä luin rukouksen ja Kirsten johti virrenveisuuta. Kuusi päivää siitä, jona olin lipulla tervehtinyt suomalaista ylioppilasta, sanoi Eddi Stroom, joka ei koskaan sitä ennen ollut pitänyt rukousta, tahtovansa lukea sen nyt. Hän piti rukouksen ja myös iltarukouksen, vaikka näytti väsyneeltä. Sinä iltana menimme kaikki aikaisin nukkumaan, sillä ilma tuntui kolealta ja sakea sumu peitti satamaselän. Kun kokki seuraavana aamuna toi ruuan pöytään, sanoi hän:
— Missähän ensimmäinen perämies viipyy, en ole nähnyt häntä tänä aamuna.