Saatoimme Eddin sairaalalaivaan. Eddi katsoi vielä kysyvästi Kirsteniin.
— Minkä olen luvannut, sen pidän. Olen kirjoittanut kirjeen äidilleni ja antanut määräykseni, jotka varmasti täytetään.
Sairaalan lippu vedettiin alas ja sen sijaan nostettiin lippu kahvelin alle Eddille jäähyväisiksi. Sairaan makuuvaatteet heitettiin mereen ja hytti pestiin väkevällä lipeällä, jolla me kaikki myös pesimme kätemme. Oli siis tehty, mitä voitiin tartunnan ehkäisemiseksi. Mutta se oli turhaa työtä.
Nyt olin taas virkaatekevä päällikkö. Menimme Kirstenin kanssa maihin Norjan konsulinvirastoon. Konsuli lupasi ilmoittaa tilanteesta kapteeni Holgersenille ja toimittaa kahvilastin laivaan sekä asettaa kaksi varmaa miestä siihen vahdinpitoon, jos niin kävisi, että kaikki joutuvat sairaalaan. Iltahämärässä palasimme rakkaaseen Delfiineemme, joka nyt oli kolkko ja epämiellyttävä. Seuraavana aamuna irroitimme purjeet tuulettumaan ja kiinnitimme ne jälleen illalla. Kirsten ei ollut enää sama Kirsten, vaan kokonaan toinen. Hän ei puhunut montakaan sanaa, ei valittanut eikä lohduttanut. Eivät miehetkään enää vaikeroineet. He olivat tylsistyneitä ja välinpitämättömiä, valmiita ottamaan vastaan, mitä tulisi.
Ei kukaan voi tapella kohtaloaan vastaan, saneli timpermanni. Miehet muistivat, mitä Kirsten oli sanonut: meidän, sekä miesten että naisten tulee nyt olla miehiä eikä naisia.
Neljä päivää sen jälkeen kuin ensimmäinen perämies oli viety, tuli Löflundin vuoro. Ja viikon kuluessa viimemainitusta päivästä ei prikissä ollut muita kuin Kirsten, kokki ja minä. Me kolme elimme ikäänkuin dynamiittimiinalla, jonka sytytyslanka jo paloi, ja odotimme räjähdystä. Päivä, kaksi ja kolme oli kulunut ilman räjähdystä. Olisikohan sytytys katkennut tai kostunut ja siten menettänyt räjähdyttämiskykynsä?
Rupesimme vähän toivomaan ja uskomaan, että keltarutto oli saanut tarpeeksi monta uhria Delfinestä ja aikoi jättää meidät rauhaan, vai olisikohan tuon myrkyllisen moskiitin pistin tylstynyt niin, ettei enää pystynyt nahkaamme. Me aloimme karttaa noita pieniä lentäviä elukoita niin paljon kuin mahdollista. Jos olisimme voineet asua korkealla laivan taklaasissa, niin ehkä olisimme säilyneet niiltä, sillä ne eivät lennä korkealle veden eikä maan pinnasta. Vesivarastomme oli loppumaisillaan, jonka vuoksi kutsuimme vesiproomun luoksemme ja ostimme viisi tynnyrillistä vettä. Tämän pitäisi riittää, ajattelimme. Vesiproomu kulki ehtimiseen satamaselällä, kaupaten raitista lähdevettä. Liha- ja vihanneshankkijalle annoimme määräyksen tuoda vain neljänneksen siitä, mitä hän ennen oli tuonut.
Niin kului kymmenen päivää siitä kun viimeinen mies oli viety. Näinä kauhun päivinä olimme kaikki kolme aina yksissä. Kokkikin Kirstenin tahdosta asui kajuutassa, söi ja oli kaikin puolin yhdenvertainen kanssamme. Taivaassakin on vain yksi arvoluokka, oli Kirsten sanonut.
Kun eräänä iltana söimme iltaruokaamme, sanoi Kirsten:
— Istun nyt viimeisen kerran kanssanne. Tunnen, että keltarutto on ruumiissani.