Sitä ajoi Dulcinean isä. Sen piti vetää kioskin tavarat ja talouskapineet Dulcinean pieneen »haciendaan», maataloon, joka sijaitsi mäen takana, etelään päin kaupungista, kolmen virstan päässä.
Kirsten nostettiin rattaille ja me pääsimme kuin pääsimmekin kunnialla mainittuun haciendaan.
Seuraavana aamuna, kun aurinko jo oli noussut, mutta jolloin ei sitä vielä näkynyt, koska se oli pienen vuoren takana, olin jo remmissä ja tarkastuksella. Puolimusta poikanaskali, joka opasti minua, kertoi, että talossa oli yksi »hevonen» — muuli Kastor — kuusi lehmää ja satakunta siipieläintä, joista toinen puoli kanoja, toinen kalkkunoita. Talossa viljeltiin vihanneksia ja hedelmiä ja oli sen työvoimana: neljä miestä, poikanaskali siihen luettuna, ja kolme naista, mustia ja puolimustia. Huvila eli päärakennus oli valkoinen, ovenpielet ja ikkunalaudat vihreät. Työmiehet ja elukat asuivat hyvän matkaa huvilasta. Kukkia ja puita kasvoi huvilan ympärillä. Olisi luullut huvilan omistajaa varakkaaksi portugalilaiseksi senjoriksi. Ukko Cascada, Dulcinean isä, tuli ulos, nosti panamahattuaan ja meni kaivon luo, jonne myös muut mustat ja puolimustat miehet kokoontuivat peseytymään. He riisuutuivat alastomiksi, pesivät itsensä kokonaan saippualla ja vedellä ja valoivat vettä toistensa päälle, jonka jälkeen antoivat miedon pasaadituulen ja auringon säteitten kuivata ruumiinsa. Miesten mentyä näkyvistä tulivat naiset ja tekivät saman tempun. Haciendan kaivo oli ihannelaite. Etelän puolisilta vuorilta juoksi lirisevä puro, joka toi tänne kylmää vettä. Sen vieressä olevaan altaaseen laskettiin vesi, jossa se pian tuli lämpöiseksi. Allas voitiin tyhjentää, siinä kun oli myös tyhjennysaukko, ja täyttää mielen mukaan.
— Hyvää huomenta, senjor! Tulkaa kahville, huusi Dulcinea.
Juodessamme kahvia verannalla, hän kertoi, että Kirsten näytti pirteältä. Hän oli nukkunut hyvin, kertoi sisar.
Eräältä vieraisille tulleelta brasilialaiselta kuulin Dulcinean tarinan. Kuusi vuotta aikaisemmin tämä brasilialainen oli joutunut neekerien vihoihin, sillä hän oli ilmiantanut heistä erään, joka oli tehnyt väkivaltaa valkoiselle naiselle; rahvas oli väkivallantekijän lynkännyt.
— Jouduin eräänä päivänä, kertoi brasilialainen, Rua Negrolla muutamaan pihaan, jossa joukko neekereitä, miehiä ja naisia, innokkaasti keskusteli. Neekerit hyökkäsivät senjorita Cascadan isän johtamina kimppuuni ja kaatoivat minut nurin. Kaksi heistä piteli kiinni ja kolmas, Cascada, potki ja löi minua bambukepillä päähän. Huomasin äkkiä neekerien joukossa syntyneen metelin. He koettivat pidättää suurta, voimakasta nuorta naista, mutta turhaan. Se oli viisitoistavuotias Alba Cascada, meidän Dulcineamme. Hän ryntäsi joukon läpi, jaellen iskuja oikealle ja vasemmalle. Päästyään takaapäin isäänsä kiinni, paiskasi hän tämän nurin kuin kintaan. Sitten hän laskeutui vatsalleen päälleni ja suojeli minua jatkuvilta potkuilta ja kepinlyönneiltä, jotka nyt tulivat hänen osakseen. Koko neekerijoukko jatkoi Cascadan aloitetta. Ei olisi kestänyt kauan, ennenkuin olisimme, Alba ja minä, olleet hengettömiä, ellei poliisipatrulli parahiksi olisi saapunut. Tämä ampui heti kaksi neekeriä ja rauhoitti siten muut mustat.
Etelä-Amerikassa ja Meksikossa ei siihen aikaan ollut tapana ampua varoituslaukauksia; siellä ammuttiin heti maaliin.
Signorita Cascada palveli aluksi Magdalena-sairaalan neekeriosastolla sairaanhoitajattarena. Sittemmin hän kävi sairaanhoitajakoulun. Sitäpaitsi hän oli jonkin aikaa hengellisessä seminaarissa.
Kirsten sai täällä hyvää hoitoa, parempaa kuin missään sairaalassa.
Tapasin hänet useasti päivässä.