— West! Olemme olleet sairaita. En tahdo katsoa peiliin, etkä sinä saa katsella minua ennenkuin voimistun ja olen entiselläni. Anna minulle kätesi. — Jaksaisitkohan hakea Magdan ja Hildurin tänne? —
Aurinko on juuri nousemaisillaan. Lieneeköhän maailmassa kauniimpaa kolkkaa kuin tämä pieni Monte Sanitan eli Buonasanitan kylä? Se sijaitsee ylänteellä, mihin keltarutto harvoin pääsee raivoamaan. Pohjoisessa näkyy hyvällä kiikarilla Rion kirkontornit. Kaaressa idästä länteen on ihana eteläinen Atlantin valtameri — siellä puhaltaa kaakkoispasaadi niin voimakkaasti, ettei keltaruttomoskiitto pääse lentämään tänne.
* * * * *
Edellisenä iltana kysyin Cascadalta, millä tavalla parhaiten pääsee
Buono Sanitaan.
— Kastarillahan minä voin viedä teidät sinne, vastasi Cascada.
— Vai Kastarilla — sillä toki ei pääse pitemmälle kuin kioskiin viemään kahvikapineita, sanoi Dulcinea.
Puolimusta poika Tobias hankki nyt hevosen rattaineen ja ajomiehineen. Lähdettyäni haciendasta kello kolmen aikaan, pääsin tänne pilkkopimeässä.
Seison nyt kylän merenpuoleisessa laidassa, katsellen kaikkea Rio Janeiron tarjoamaa ihanuutta. Aurinko, asuttujen ja asumattomien maailmain vaitijatar on jo noussut merestä. Sokeritopalta, tuolta komealta vuorenkukkulalta, josta on olemassa monta legendaa, saattaa erinomaisesti tarkata, miten majesteetillisena hallitsijatar nousee merikylvystään. Jo kohoaa kultainen auringonpyörä esiin kohtisuorasta vuoren seinästä. Se on nyt alkanut vaelluksensa idästä länteen, sukeltaakseen jälleen yöksi mereen.
Kun olimme tarpeeksemme ihailleet satumaista näkyä, ajoimme täyttä vauhtia huvilakaupunkiin. En tiennyt, missä Magda ja Hildur asuivat enkä edes, olivatko he Buono Sanitassa. Voisihan koettaa poiketa talosta taloon kysymässä, ajattelin. Kylä ei ollut suuri: kaksi- tahi kolmekymmentä huvilaa. Liikkeellä oli ainoastaan eräs mies aaseineen, kuljettaen banaaneja juhtansa selässä. Kylä nukkui siis vielä, tai olivat sen asukkaat muuttaneet pois. En tahtonut herättää nukkuvia. He varmaan olivat väsyneitä liiasta nukkumisesta. — Kuuman vyöhykkeen ihmiset nukkuvat itsensä usein väsyksiin.
Kylän toisesta päästä rupesi viimein kuulumaan kukon laulua. Se lauloi harvaan ja käheästi: oli sekin vielä pöpperöinen, aurinko ei kai ollut sille tarpeeksi korkealla.