— En minä olekaan sinun tyttösi. Ei minun oma mammani ole kuollut! huusi Magda Hildurille.
Tämä seisoi hyvän aikaa mykkänä.
— Näenkö näyn vai elätkö sinä! puhkesi hän sitten puhumaan. — Ja Kirsten elää! Sinä siunattu West! Aina sinä tuot hyviä uutisia. Aina sinä tahdot auttaa ja osaat auttaa kaikkia, jotka ovat avun tarpeessa. Heikoksi ja huonoksi olet käynyt sittenkun viimeksi tapasimme, mutta kestänethän, että puristan ja syleilen sinua varovasti.
— Kuka on kertonut, että olemme kuolleet? kysyin.
— Sanomalehdissähän kerrottiin, että norjalaisen priki Delfinen koko henkilökunta, paitsi meitä, on kuollut sairaalassa. Näiden huviloiden omistaja, muuan saksalainen, oli kääntänyt uutisen. Voimmeko vielä tänään nähdä Kirstenin? kysyi Hildur sitten.
Sanoin kyytimiehelle, että lähdemme kolmen tunnin kuluttua. Hildur laittautui matkakuntoon ja tilasi aikaisen päivällisen.
Syötyämme juhla-aterian, lähdimme Buono Sanitasta.
* * * * *
Viikko on kulunut siitä, kun Magda ja Hildur tulivat haciendaan. Hildur ja Dulcinea palvelevat kilvan Kristeniä, joka päivä päivältä virkistyy. Hän ei enää epäile, että minä elän.
Viime aikoina ei ole alituisesti tarvinnut syödä kanoja ja kananpoikia eikä tuoretta lihaa vihanneksineen ja hedelmineen, puhumattakaan noista iankaikkisista banaaneista, joita syödään sekä raakoina että keitettyinä ja paistettuina. Usein on ollut turskalaatikkoa, norjalaisten herkkuruokaa. Se on tuonut mieleen vanhan ja köyhän, mutta ylpeän Norjan. Norjasta ja Lofoteneilta tuodaan näet paaston ajaksi paljon kuivattua ja suolattua turskaa Etelä-Amerikan valtioihin. Tätä on Dulcinea hankkinut meille vierasvaraisuutensa osoitukseksi.